Hiiviskelijöitä puissa ja pusikoissa

// Elikkäs Ciara tänne hahmon kanssa jonka haluaa (: //

Hän kyyristeli korkealla tukevan puun oksalla, piilossa tuuheahkon lehvästön suojassa vaikkei karakalin suojaväritys kovin hyvin kyseisenlaisen puuston värimaailmaan sulautunutkaan. Hän oli kyyristynyt pieneksi, pörheäksi palloksi ja pysytteli liikkumatta silmäillessään edessään olevaa tapahtumaa suurin ja pyörein silmin; hän oli seurannut kyseistä ihmismiestä jo pidemmän aikaa. Ei niinkään ulkonäön takia sillä ei, hän ei mieltänyt miehen oljenvaaleita hiuksia ja jokseenkin rähjäistä parransänkeä viehättäväksi edes kädessä pidetyn yksikätisen miekan tai kiiltelevän rengaspaidan kanssa, vaan käytös oli herättänyt hänen mielenkiintonsa. Mies ei ollut liikkunut yksin, joskin hänen seuralaisensa, kaltaisensa tuimakatseiset ja huuliltaan hiljaiset miehet olivat seuranneet häntä välimatkan päästä, varjoihin ja puskiin kätkeytyen. He näyttivät pitävän yhteyttä toisiinsa vain niukalti, kenties välttääkseen ketään yhdistämästä heitä toisiinsa. Nyt he olivat levittäytyneet leveän maalaistien molemmille puolille, etäälle toisistaan ja piiloutuneina. Heitä tuskin erotti, sillä niin hyvin he olivat saaneet ahdettua leveäharteiset ruumiinsa joko puiden taakse, pensaiden suojiin tai ojan uumeniin. He odottivat jotain, ja Kranarguesh paloi mielenkiinnosta nähdä mitä. Hänellä oli kyllä aikaa odottaa.

Hän oli saapunut Aldegeen vain pari päivää sitten, haahuillut päämäärättömästi ympäriinsä tutkien ja rakastuen lopulta sulattojen ympärillä vallitsevaan ilmapiiriin. Ilmanlaadultaan ne tuntuivat olevan mukavan lämpimiä, ja ympärillä sattui ja tapahtui; ihmisiä kulki ja ihmisiä lähti, tavaraa liikkui eikä hänen läsnäoloonsa suhtauduttu kovinkaan tyytyväisin ilmein. Joskin hän oli näyttäytynyt vain karakalihahmossaan ja saanut liikkeelle tympääntyneitä lausahduksia, jonka mukaan tämä paikalle ilmaantunut kissapeto kenties söisi kerrankin uhkarohkeat varkaat pois maanteiltä ennen kuin tunkeutuisi sulattoihin ja nappaisi heidätkin. Kertaakaan hän ei ollut vielä ilkitekijöitä tavannut kivisten talojen seassa samoillessaan, mutta nyt arveli tilanteensa kenties muuttuneen.

Muodonmuuttaja painoi esilletyönnetyt kyntensä syvemmälle pehmeään puuhun ja vaihtoi lievästi asentoaan. Hänen pitkähköt tupsupäiset korvansa siirtyivät vasemmalle, kuulostelivat tien eteläpäästä kuuluvia ääniä; kuului lähestyvää kavioiden kopsetta ja pyörien vaimeaa rahinaa hiekkapeitettä vasten. Oli tulossa vähintään yksi karavaani, kuten hetken päästä tuulessa helisevän lehvästön välistä näkyi - takana oli kenties toinenkin. Sen edessä oli pari aseistautunutta ratsumiestä, joka osoitti kenties lastin olevan hyvän rahan arvoinen, muttei tarpeeksi arvokas vaatiakseen ympärilleen kunnon puolustusta. Miehet näyttivät tarkkaavaisilta lähinnä vain velvollisuuden vuoksi, sillä heidän silmänsä jäivät liian usein tuijottamaan samaa kohtaa ajaksi, joka selvästi vaarallisti heidän turvallisuutensa. Kranan pienet ystävät heräsivät koloistaan ja tarttuivat aseenkappaleisiinsa, sillä heidän aikansa oli selvästikin tullut. Ken tiesi ketä he karavaanista halusivat, pelkkää malmiako tai muuta kivestä valmistettavaa vähäpätöistä rihkamaa, vai jotain muuta erilaista tällä kertaa? Hevoset heidän leipänsä päälle?

Aavikkosielu aloitti hiljaisen, pehmeäsävelisen kehräyksen hiiviskelijämiesten hypätessä esiin piiloistaan juuri, kun ensimmäinen karavaani (sillä kyllä, toinen kappale oli sittenkin tullut sen perässä) oli heidän ensimmäisen ja toisen yksikkönsä välissä; hyökkäys alkoi samanaikaisesti sekä edestä että takaa, ja ilma täyttyi pian yllättyneistä huudoista ja kovaäänisistä käskylauseista. Hetkeen oli hiljaista, ja kesti kauemminkin kuin mitä Krana oli olettanut miekaniskujen aloittaessa säkenöivän kamppailunsa. Hän arvuutteli mielessään kumpaiset miehet omaisivat paremmat taidot sisuksissaan, mutta totuus oli että hiiviskelijämiehillä oli pienoinen ylivoima karavaanikuljettajien lukumäärän jäädessä vain vajaaseen neljään. Hiiviskelijöitä oli seitsemän - tuntui epätodennäköiseltä heidän todella voivan hävitä.

Kranarguesh venytteli käpälöitään ja sai kaarnan varisemaan pieninä suikaleina oksalta alas. Taistelu oli useamman metrin päästä hänestä ja näkyi varsin etäisenä hänen silmissään, mutta hän ei epäröinyt liittyä siihen. Hän ei tiennyt kumman puolella olisi tai mitä varsinaisesti tekisi, mutta tilaisuus oli liian hyvä vain heitettäväksi hukkaan. Varmaankin hän auttaisi alakynteen jääneitä, sillä heitä vastustaessaan olisi loru liian nopeasti loppu.

Niin sulavasti kuin vain kissaeläimet osaavat hän ojentautui suoraksi kyyryasennostaan ja ponkaisi alhaalla odottavalle maanpinnalle hiljaisena ja nopeana. Häntä ei huomattu vielä, mutta tilanne muuttuisi kyllä nopeasti kun hän saapuisi paikalle loikkivin askelinsa, joita hän oli nyt lähtenyt kulkemaan.

// Täältä tullaan, ja näin päädyimme lopulta Daniin. //


Laukkaavan hevosen kaviot tömähtelivät rytmikkäästi maata vasten, kun oljenvaalea ratsu viiletti pitkin korkeiden havupuiden reunustamaa hiekkatietä. Hevonen olisi saattanut jopa nauttia päästessään pitkästä aikaa juoksemaan kunnolla yksitoikkoisen puuduttavan matkustusvauhdin sijasta, ellei sen selässä istuva mies olisi ollut äkeä kuin ampiaisen pistämä muuli. Ratsastajansa hermostuttamana Lucas siis keskittyi vain pistämään kaviotaan toisensa eteen, kun kaksikko yritti ottaa kiinni aiemmin sulattamolta lähtenyttä karavaania.

Yleensä Danilla oli pinnaa enemmänkin kuin vain pitkälti, mutta parin viimeaikaisen päivän takaiskut olivat alkaneet koetella miehen mielenlujuutta jo luvattoman paljon. Kaikki oli tietenkin alkanut kaksikon Koniliin suuntautuneesta matkasta, joka tuntui levähtäneen reisille jo aikoja sitten. Yksinkertainen 'toimita kirjeet ja pidä korvat auki' -keikka oli vaihtunut yllättäen 'selvitä itse koko sotku ja vielä vähän päälle' -tyyppiseen kaaokseen. Konilissa ilmenneet epäkohdat olivat johdattaneet Danin kauas pohjoiseen aina Aldegeen asti, eikä Konilissa majaansa pitäneen komentajan mukaan tehtävää ollut näköjään voinut antaa kenellekään muulle. Siispä Dan oli saanut kerätä tavaransa kasaan ja lähteä kotimatkasta vain unelmoiden tälle järjettömälle matkalle kaiken lisäksi yksin vain Lucas seuranaan. Mitä siitä, että teiden tiedettiin oikein kuhisevan maantierosvoja ja ties mitä muita hämärätyyppejä, tokihan sotilas teki aina niin kuin käskettiin. Yllättävää kyllä Dan oli jotenkin selvinnyt hengissä sulattamoille asti ja oli nyt siinä asemassa, että saattoi viimein vaihtaa suuntansa ja matkata etelään. Hetken mies oli jo pelännyt jonkun keksivän seuraavaksi lähettää hänet ties mistä typerästä syystä metsästämään keijuja jäätikölle. Sehän se vasta mukavaa olisikin ollut.


Teiden vaarallisuuden hyvin tiedostaen Dan oli Adelgessa varmistanut, ettei hänen enää uudestaan tarvitsisi kulkea matkaa yksin. Hän oli saanut aivan tarpeeksi jännitystä osakseen jo sillä ensimmäisellä kerralla, kiitos vain. Dan oli siis onnekseen saanut puhuttua itsensä erään karavaanin mukaan, mutta kaikki ei sitten lopulta ollutkaan aivan niin yksinkertaista. Karavaanin päällikkö oli nimittäin sanonut, etteivät he jäisi odottelemaan myöhästyneitä. No näköjään eivät olleet jääneet. Danilla oli ollut epäonnea aivan riittämiin, kun pieni viivästys oli kasvanut lopulta tolkuttomiin mittasuhteisiin, eikä hän edes ollut voinut tehdä asialle mitään. Kaikesta tästä kivasta johtuen Lucas sai todellakin pistää vauhtia niihin kavioihinsa, jos he meinasivat tavoittaa karavaanin vielä tämän elämän aikana.
Mutta oli Danin olo miten kurja tahansa, ei hän missään nimessä halunnut Lucasin laukkaavan itseään hengiltä keskellä vihamielistä metsää. Tai no, ei paikalla niinkään väliä ollut. Vaikka he olisivat olleet ratsastamassa sateenkaaren päällä neitsytkuoron laulaessa ylistyslauluaan, ei Dan olisi missään nimessä voinut kohdella ystäväänsä niin tunteettomasti. Siispä mielensä malttaen ei mies kannustanut ratsuaan enää kovempaan vauhtiin, vaan antoi hevospojan itse määrätä tahtinsa, vaikka kärsivällisyys juuri nyt tuntuikin viimeiseltä asialta, joka Danilla olisi ollut mielessään.


Kurjuudessaan vellova Dan oli keskittynyt katselemaan vain tietä, kun heidän hermostuneen kiireisessä ilmapiirissään kaikui muutos, jota Dan ehti tuskin edes huomata, kun Lucasin korvat pomppasivat pystyyn ja hevosen askelrytmi koki täydellisen kuperkeikan. Hampaitaan yhteen purren ja kiroillen Dan roikkui kiinni satulassa, kun hevonen kompuroi hidastaessaan vauhtiaan pysähtyen viimein kokonaan. Lucas hengitti raskaasti laukan jälkeen ja korskahteli kiihtyneesti samalla, kun hevospojan korvat kääntyilivät villisti puolelta toiselle. Siinä olikin Danille aivan tarpeeksi syytä huolestua ja lopettaa turhanpäiväinen manailu.
"Mikä on? Onko kaikki kunnossa?" Dan tiedusteli hevoseltaan ja olisi siinä samassa halunnut lyödä itseään, mistä syystä muutama kirosana lipsahtikin taas miehen huulilta. Olikohan maailmassa ainuttakaan lahopäätä, joka olisi ajatellut tällaisessa tilanteessa kaiken olevan kunnossa?
"Äh, rauhoitu vähän. Satutitko itsesi, vai mikä ihme sinulle tuli?" Lucas askelsi hyvin hermostuneen oloisesti paikoillaan, eikä tuntunut oikein tietävän, olisiko jatkanut matkaansa vai sännännyt toiseen suuntaan. Hetken Dan ehti jo pelätä muodonmuuttajapojan satuttaneen itsensä jollakin tavalla, mutta jokin hevosen käytöksessä sai miehen epäilemään tätä. Lucas nosteli rauhattomana jalkojaan, eikä tuntunut aristelevan liikkumista millään tavalla. Sen sijaan hevonen pärskähti uudemman kerran ja ravisteli päätään kieltäytyen jatkamasta matkaa Danin jäädessä vaille ymmärrystä.


Mies oli jo heilauttamassa itsensä turhautuneena alas satulasta, kun hän yllättäen jähmettyi aloilleen korviaan höristellen. Ilmassa kaikui metallinen kalske, joka ei voinut kuin tarkoittaa yhtä asiaa. Jossakin taisteltiin.
"Ei suutari sentään... " Dan mutisi korjatessaan asentoaan satulassa ja yrittäessään päätellä miten parhaiten toimia. Mies ei olisi halunnut asettaa Lucasia minkäänlaiseen vaaraan, mutta joku saattoi tarvita apua. Jospa maantierosvot olivat hyökänneet saman karavaanin kimppuun, jota Dan ja Lucas yrittivät parhaillaan tavoittaa. Tai sitten kyse saattoi olla aivan toisesta joukkiosta, eikä kaksikon tarvitsisi ottaa osaa muiden välienselvittelyyn, vaan voisi livahtaa huomaamatta metsän kautta ohitse ja jatkaa matkaansa. Mutta jos kyseessä todella olikin heidän tavoittelemansa karavaani, joutuisi kaksikko taivaltamaan jälleen kerran tämän vaarallisen taipaleen aivan yksin.
"Rauhoitu! Mennään lähemmäksi katsomaan, mistä on kyse. Mutta jos jotakin kamalaa meinaa tapahtua, niin lähde Dandos soikoon karkuun sieltä ja äkkiä. Ja vaikka en olisikaan mukanasi, niin jatkat matkaasi taaksesi katsomatta aina Adelgeen asti. Ymmärsitkö? Tulen kyllä etsimään sinut sieltä." Tapansa mukaan Dan ei saanut hevoselta kummoista vastausta. Ainakaan Lucas ei enää polkenut maata kavioillaan, joten mies saattoi uskoa, että edes osa hänen sanoistaan oli tavoittanut pojan tietoisen mielen. Vielä viimeinen turhautunut huokaus karkasi Danin suusta, ja hän kannusti Lucasin jälleen liikkeelle. Hevospoika totteli kiltisti, vaikka Dan tunsikin epätavallista jäykkyyttä tämän askeleissa, kun kaksikko lähestyi metsän pimennosta kantautuvan taistelun ääniä.

Vaikka hän oli nopea, tuli hän omalta osaltaan hieman turhan myöhään; ensimmäinen karavaaninkuljettajista oli jättänyt maailmaan valittavan kuolinhuutonsa ja heittänyt henkensä valitettavan kurjasti paikaltaan maahan heitettynä, miekanpisto keskellä rintaansa ja oma verilammikko ympärilleen leviten. Ensimmäiset kaksi hiiviskelijämiestä olivat tunkeutuneet sisälle vankkurin sisuksiin, neljä oli haastamassa kulkueelle asetettuja vartijoita ja viimeinen pysäytti juuri perässä tulevaa vankkuria; tilanne oli sekava ja kaaoottinen eikä siitä juurikaan ottanut ensimmäisellä silmäyksellä paljoakaan selvää. Kranakin lisäsi ahdinkoa ja sekamelskaa pelkän läsnäolonsa myötä, sillä hän ei ollut tajunnut huomioida ulkomuodostaan aiheutuvaa sivuseikkaa, joka pelästytti hevoset ja sai ne rimpuilemaan ja viuhtomaan vauhkoina valjaittensa varassa. Jokainen niistä yritti paniikissaan rynnätä eri suuntaan petoa paetessaan, ja lopputuloksena ne eivät päässeet yksinkertaisesti minnekään, vaan vaihtoehtoisesti onnistuivat kaatamaan vankkurit ja samaisesti osan joukostaankin maahan kyljelleen. Karakali ei jäänyt seuraamaan niiden ahdinkoa, jonka seurauksena useampikin niistä varmaan heittäisi henkensä tai vahingoittuisi pahemmin kuin mitä matkan jatkamiselle olisi soveliasta, vaan suuntasi kulkunsa kohti tuota viimoisinta hiiviskelijää joka oli ryhmästä eronnut; se oli ainoa joka ei häntä ollut huomannut.

Hän piti tätä leikkinä, sillä oikeaa ja väärää hän ei tässä tilanteessa voinut erottaa; kumpainenkin osapuoli oli takuulla omasta puolestaan sekä hyvä että paha, riippumatta edes siitä kumpi riidan aloitti. Oikeudenmukaisuutta ei voinut määritellä, sillä leikin alettua kaikki olivat tasavertoisia - ketään heistä ei pidättäisi nyrkkiään tai miekkaansa kenenkään edessä, jolloin ketään ei myöskään hyvyydessään ja arvovallassaan nousisi toisten yläpuolelle ja näyttäisi heille mikä olisi oikein. Vankkurimiehiltäkään ei näyttänyt armoa liikenevän, sillä hekin olivat löytäneet aseet käsiinsä alta aikayksikön, ketä vetäen ne penkin alta ja ketä vaatteitensa kätköstä - mikä siis esti häntä lisäämästä yhtä pelinappulaa mukaan peliin? Todennäköisesti hän olisi muutenkin sankari toisen osapuolen silmissä ja saisi vain tilaisuuden kehittää kykyjään.

Hänen takaataan kuului huutoja ja kirouksia, osa häntä koskien ja osa ei. Kaatuneiden vankkureiden sisällä olleet hiiviskelijät olivat ilmiselvästi pelästyneet ja huusivat nyt vihaisen tuntuisia kysymyksiä tovereilleen samalla kun yrittivät kaivautua ulos levinneen lastin keskeltä; vankkurimiehet huusivat lähinnä yllätyksestä, yksi vaivainen kannusti; ja viimeiset, jotka kerkisivät hellittää huomionsa kamppailunsa keskeltä yrittivät varoittaa hyökkäyksen kohteena olevaa toveriaan. Karakali kiristi vauhtiaan viimeiseen vinhaan spurttiin, saavutti lopulta tavoittelemansa hiiviskelijän ja nappasi tuosta kiinni kevyiden etutassujensa syleilevällä otteella. Mies kiljaisi yllätystään kaatuessaan kissapedon myötä maahan rajusti tömähtäen, ja uudemman kerran tuntiessaan saalistajan terävän hammaskaluston iskeytyvän oikeaan polveensa. Kranarqueshin ei ollut tarkoitus tappaa, sillä tappaminen oli taistelussa vain yliarvostettua ja paikoitellen säälittävää, mutta halusi varmistaa miehen pysyvän paikoillaan ja tuntevan tappionsa. Jalallaan tuo ei enää kävelisi, mutta kädet olivat nyt ne jotka häntä huolettivat; nopeasti hän hypähti jälleen taaemmas ja sähisi miehen yrittäessä tavoittaa häntä petollisten aseidensa voimin. Tuo kurkotteli istuma-asentoon ja hetken koetti seisoa yrityksissään onnistumatta, mutta kissa kiersi hänen taakseen hiiviskelevin askelin ja pamautti yhden lujan iskun tuon päänsyrjään. Miehen korva koki karkean kuolemansa ja jälleen maahan vaipuneena tuon tajunnan taso laski niin, että Kranarquesh laski kaksijalkaisen olevan poissa leikistä. Hän voisi jatkaa matkaansa.

Toisaalla karakali näytettiin viimein luokittelevan karavaanihemmojen piiriin. Mies jota hän oli pääosin seurannut, arvatenkin hiiviskelijöiden urhea ja uskollinen johtaja kohotti ääntään ja sai hetkeksi taistelun keskeytymään. Kaikki näyttivät hetken katsovan häntä. Kaikki näyttivät hämmentyneen. "Kutsukaa kirottu kissanne takaisin ja antautukaa!" Hän oli saanut toisen karavaaninkuljettajista otteeseensa, piti miekkaa tämän kurkulla ja ainakin uskoi sen lannistavan vastarinnan. "Teistä ei ole vastusta! Luovuttakaa lasti ja paetkaa!"

Krana kuuli takaataan lähestyviä hevosenaskelia ja kääntyi ympäri valmiina käymään myöhäisen tulijan kimppuun heti, jos tilanne sitä vaatisi.

Hälinä voimistui sitä mukaa, mitä lähemmäs kaksikko taistelua pääsi. Kun Dan viimein sai näköyhteyden kahakkaan, hän pysäytti Lucasin ja jäi tarkkailemaan sekasortoa valppaana. Nähtävästi rosvojoukkio oli hyökännyt karavaanin kimppuun ja vaikutti ainakin vielä tällä hetkellä voitokkaalta. Mikä Dania enemmän tällä hetkellä kuitenkin kiinnosti, oli se tosiseikka, ettei tämä porukka ollut se sama, jota hän oli yrittänyt tavoittaa. Hetken mies mietti vakavasti tieltä poistumista ja koko sekasotkun kiertämistä mahdollisimman kaukaa, kun hän yllättäen huomasi kissan tuijottavan suoraan häntä kohti villinkeltaisilla silmillään. Tai no, ei Dan sitä aivan kissaksi olisi voinut kutsua, mutta oli niillä ainakin joitain samoja piirteitä.
Hitain liikkein katsettaan kääntämättä Dan otti esille jousensa ja kalasti mukaan vielä pari nuoltakin. Yhden nuolista hän asetti jousen jänteelle, muttei jännittänyt sitä vielä haluamatta vaikuttaa turhan uhkaavalta kissaeläimen edessä. Hän ei tiennyt, mitä olennon mielessä mahtoi liikkua, mutta jos se päättäisi hyökätä, ei Dan ajatellut jäädä vain odottelemaan, että se ehtisi iskuetäisyydelle. Miehen oli kuitenkin pakko myöntää, ettei hän ollut mikään mestari jousiammunnassa, mutta hän ainakin uskoi osuvansa tarpeeksi hyvin, mikäli tuo suuri kisuli päättäisi rynnätä suoraan kohti. Tavallisesti Danilla ei olisi edes ollut jousta mukanaan, mutta Konilista lähdettyään oli hän hankkinut sellaisen mukaansa lähinnä ruoanhankintaa ajatellen.

Dan oli joutunut hetkeksi niin kissan lumoihin, että oli lähes unohtanut tulleensa paikalle nenänsä edessä olevan mellakan takia. Karavaania saattamassa olleiden vartijoiden kannalta tilanne vaikutti varsin huolestuttavalta hyökkääjien vallattua vankkurit miesylivoimansa avulla. Muutamat paikalla olijoista olivat jopa huomanneet Danin yllättävän saapumisen ja kääntyivät kohtaamaan hänet aseet koholla, mikä sai Lucasin kavahtamaan taaemmas. Suitsista kevyesti nykäisten Dan kehotti ratsuaan pysymään aloillaan, sillä nyt ei kannattanut hätiköidä. Heidät oli jo huomattu, joten paikalta poistuminen vähin äänin ei ollut enää kannattavaa. Pakenemaan he ehtisivät toivottavasti myöhemminkin, mutta paha vain, että oikea tie kulki roistojoukon ohitse. Parempi siis selvittää, josko he pääsisivät puhumalla jatkamaan matkaansa. Heillä oli yhä mahdollisuus tavoittaa Aldegesta lähtenyt karavaani, eikä Dan olisi mielellään antanut tilaisuuden karata käsistään.
”Krhm, hurmaavaa. Teillä näyttääkin olevan kiireitä. Joten jos ei haittaa, niin kulkisin tästä vain ohitse, ja voitte toki aivan rauhassa jatkaa siitä mihin jäitte. Minullakin olisi nimittäin hieman asioita hoidettavaksi toisaalla”, Dan korotti ääntään sen verran, että tuli kuulluksi hiljaisuudessa, joka seurasi karavaanin kuljettajaa uhkailevan roiston julistusta. Hän toivoi, että vartijat ymmärtäisivät noudattaa pakokehotusta, sillä hyökkääjien ylivoiman edessä heistä tuskin kovin moni selviäisi hengissä. Samalla olisi myös kiva, jos Dan voisi luikahtaa jostakin välistä ilman sen suurempia ongelmia, sillä hän ei todellakaan olisi kaivannut enää ainuttakaan vastoinkäymistä osakseen.

Tutkailtuaan tilannetta hieman tarkemmin Dan ei voinut kuin ihmetellä kissan osallisuutta tähän sekasotkuun. Vaikka mies ei tuntenutkaan pohjoisen metsän eläimistöä kovinkaan tarkasti, hän epäili suuresti, että kissa olisi ollut pelkkä villieläin, joka oli sattumalta törmännyt paikalle. Kaiketi katti kuului jompaankumpaan porukkaan, oli tämä sitten jonkun lemmikki tai mahdollisesti jopa muodonmuuttaja. Vaikka kaikki muut vaikuttivatkin suuresti ihmisiltä, ei sitä koskaan tiennyt, minkälaisia tyyppejä joukkioon kuului. Saattoihan lähimetsä olla aivan täynnä ympäriinsä viliseviä hiirimuodonmuuttajia ilman, että Danilla oli siitä mitään tietoa. Hänellähän ei ollut edes minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka erottaa muodonmuuttaja tavallisesta eläimestä, joten oli kissa mikä hyvänsä, oli tätä parempi pitää silmällä.

Kissan vaistot olivat äärimmillään, sillä kaiken järjen mukaan se kuvitteli saapujan olevan yksi hiiviskelijämiesten piilotetusta komppaniasta, joka tulisi kostamaan kauan rakastamansa toverin kokeman vääryyden - olisi vain loogista, että miehet olisivat jättäneet muutaman vartioimaan ympäristöön pahan hetken varalle. Turha riskeerata kaikkea kerralla, ja mikä muutenkaan olisi todennäköisyys että mitäänsanomaton harhaileva ohikulkija vain sattumalta eksyisi paikalle? Mutta ratsailla saapuva mies näytti kaikkea muuta kuin uhkaavalta huolimatta pian esillevedetystä jousestaan. Ulkonäöltään olisi kenties voinut kuvitella toisen pystyvän urotekoihin, sillä noin vahvat ja jykevät piireet harvemmin siunasivat mitäänsanomattomampia ja heikkoluonteisempia yksilöitä, mutta yleinen olemus tai kenties vain teot kertoivat tuon olevan turha ja hyödytön tilanteeseen nähden. Jos hän aikoisi jotain tehdä, olisi mies jo ryhtynyt sanoista tekoihin eikä tyytynyt noin mitättömiin varotoimiin; hän pelkäsi, Kranarguesh arveli. Tai kenties bluffasi - kenties hän vain näytteli hämmentynyttä osaansa ja yritti sen luoman luottamuksen turvin hiipiä lähelle vihollisiaan. Kenties.

Kuitenkin karakalin piirteet rentoutuivat ja se nuolaisi huuliaan pikaisesti. Miehen sanat eivät juurikaan kallistaneet hänen mielipiteitään suuntaan eikä toiseen, sillä liian hyvin ne olisivat tukeneet myös hänen arvelujaan huijaamisesta. Hän ei jättäisi miestä rauhaan seuraamatta, muttei myöskään antaisi tuon vahingoittua liiaksi taistelun tuoksinnassa jos todella alkaisi näyttää enemmän siltä että tuo olisi viaton. Hän ei halunnut onnettomien sivustakatsojien loukkaantuvan ilman omaa tahtoaan. Olihan hänkin tässä vain omasta puhtaasta halustaan.

Hiljaisin ja hitain askelin hän kulki eteenpäin, ei juurikaan tiettyä päämäärää kohti mutta Danin suuntaan kaartaen. Kaikkien huomio oli kiinnittyneenä ihmismieheen, ja hetken hiljaisuus vielä jatkui painostavana ja sähköisenä. "Tosissaanko?" rikkoi lopulta yksi karavaaneja puolustamaan asetetuista miehistä hiljaisuuden, veriroiskeita päivettyneellä ja karskilla naamallaan. Oli vaikeaa sanoa, oliko se hänen omaansa vai ei. "Näinkö meinaat hylätä meidät tähän? Oletko noin suuri pelkuri - missä on omatuntosi? Voitko jättää meidät vain kuolemaan?"
"Hrein, ole nyt järkevä", kuiskasi miekka kurkkunsa päällä lepäävä herrasmies. Tämä näytti kaksin kerroin huolestuneemmalta ja pelokkaammalta. "Emme voi syyttää häntä pelkuruudesta. Minäkin pelkään, emmekä me kaipaa enää yhtäkään vihaista kimppuumme. Minustakin meidän pitäisi tarttua tilaisuuteen ja mennä... Luulen... Kyllä... He antavat meille anteeksi. Tämä on kuitenkin vain yksi kuorma."
"Pidä suusi kiinni, Kvern. Olen kunnian mies ja minä en luovuta - en enää kun ne tappoivat Harvilin. Äläkä unohda kissaa. Luontokin on puolellamme."
"Ei luonto meistä välitä. Se voi kääntyä hetkessä vastaan."

"Hiljaa", kuului ärähtävä tiuskaisu hiiviskelijöitten johtajalta, joka vasta nyt näytti havahtuvan tilanteeseen. "Ottakaa tilaisuutenne tai jättäkää, sillä toista ei tule. Ja sinä", sormi siirtyi nyt osoittamaan Dania kuin ruton riivaamaa syöpäläistä, "voit kiertää muualta. Jätämme sinut kenties rauhaan jos lähdet nyt rauhanomaisin elkein ja pidät suusi tukossa, mutta tästä et pääse läpi. Tule askeltakaan lähemmäs niin hylkään ystävällisyyden - en ota riskejä. Etsi itsellesi toinen reitti." Hän ei irrottanut vielä miekkaa pitelemänsä miehen kaulalta, sillä arveli tilanteen olevan vielä liian tulenherkkä tehdäkseen moisia armahduksia. Kaatuneen karavaanin sisältä kuului vihdoinkin elämää, miehet kömpivät ulos painavien kassien kanssa jotka heittivät puolihuolimattomasti maahan ja jättivät aloilleen. Hevoset näyttivät rauhoittuneen lievästi, sillä yksikään ei enää rimpuillut, muttei vastaavasti näyttänyt tekevän sen puolesta yhtään mitään. Näyttivät vajonneen kenties jonkinmoiseen passiivisen tilaan, jossa vain odottivat kuolemaansa.

Kranarguesh irvisti hieman, sillä hänestä alkoi vaikuttaa siltä että hänen leikkinsä loppuisi varsin lyhyeen. Pitkästä aikaa toimintaa, mutta vain pari vaivaista sekuntia ennen kuin kaksijalkaiset seisahtuivat aloillensa. Hän alkoi kyllästyä, sillä ei juurikaan ollut neuvottelutyyppiä. Niimpä hän vain pikaisesti vilkaisi päihittämäänsä miestä - joka makasi yhä aloillaan ja piti mitäänsanomatonta mutinaa, jonka kenties saattoi tunnistaa valitukseksi - ja jatkoi sitten Danin seuraamista. Hän ei kehdannut vahingoittaa ketään ennen kuin varmistuisi että verenvuodatus jatkuisi jonkin muunkin tahdosta kuin vain hänen, mutta Dan olisi siltikin edelleen välittömin uhka. Hän kiersi miehen taakse, teki hieman soikeaa ympyrää hänen ympärillään tukahduttavan lähellä ja tuijotti. Hän ei pitänyt hevosesta, ei ollut liiemmin koskaan pitänyt mokomista elikoista, jonka takia olisi kenties helpompikin iskeä suoraan hevoseen. Ilman ratsuaan mies olisi hitaampi ja haavoittuvaisempi, kenties jopa jäisi loukkuun elikkonsa alle. Jollei siis joko jatkaisi passiivista tilaansa tai häipyisi.

Kokeiltuaan nyt kepillä jäätä, oli edessä vellova sekamelska kirkastumassa Danin silmissä. Rosvojoukko piteli kirjaimellisesti veistä vartijoiden kurkuilla, ja vartijoiden keskuudessa taas mielipiteet jakautuivat selvästi kahtia siitä taistellako vai paeta. Kun oma henki oli kyseessä, olisi Dan kannattanut antautumista, minkä vuoksi mies nyt vilkaisikin tulosuuntaansa. Hän voisi vain lähteä ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Paitsi tietenkin, että karavaani oli mennyt jo menojaan, ja hän joutuisi palaamaan koko matkan aina Aldegeen asti uutta karavaanikyytiä hakemaan. Tai sitten hän vain odottelisi hetkisen ja jatkaisi rosvojen kadottua jälleen matkaansa, yksin ja täysin olosuhteiden armoilla. Taas kerran.
Kumpikaan vaihtoehdoista ei Dania suuremmin houkuttanut, mutta nyt kyse tuntui olevan lähinnä siitä, voisiko hän todella vain kääntyä ja jättää karavaanin vartijat pulaan? Olihan näille tarjottu mahdollisuutta lähteä täältä hengissä, joten mikä velvollisuus Danilla muka olisi tarjota näille apuaan, mikäli he päättäisivät taistella? Dandos sentään, hänhän oli vain yksi mies seitsemää rosvoa vastaan. No hyvä on, kuutta vastaan. Yksi roistoista näytti kieriskelevän maassa kipuaan valittaen, joten tästä tuskin olisi enää miekkaansa nostamaan. Mutta siitä huolimatta, jos vartijat halusivat leikkiä hengellään, ei Dan kokenut olevansa millään tavalla vastuussa lopputuloksesta.


Oli Dan mitä mieltä hyvänsä, niin hänen ylpeytensä ei sen sijaan lainkaan pitänyt siitä, kun häntä kutsuttiin pelkuriksi. Oliko se muka pelkuruutta, jos hän ajatteli realistisesti? Typerä hän ehkä oli ollut, kun oli tällä tavalla pamahtanut paikalle, mutta pelkuriksi kutsutuksi tuleminen sai miehen kiristelemään hampaitaan. Nielaistuaan kielelleen pyrkineen ivallisen kommenttinsa, Dan onnistui malttamaan mielensä, jotta ei olisi tullut laukoneeksi jotakin aivan päätöntä. Oli parempi ottaa varovaisesti ja miettiä hetki, vaikkakaan ympärillä pyörivä kissa ei tehnyt sitä helpoksi. Lucas ainakin tuntui olevan hermona seuratessaan silmiään räpäyttämättä petoeläimen salakavalalta vaikuttavaa vaanimista. Hevonen korskahteli vaimeasti kavioitaan varoittavasti kissalle polkien, ja Dan saattoi tuntea tämän värähtelevän vähän väliä. Ainoastaan selässä istuvan miehen tyyneys tuntui pitävän hevospojan paikoillaan, vaikka tilanne saattoi toki muuttua pienessäkin hetkessä. Muodonmuuttajan tietoinen mieli ehkä kuului pojalle, mutta vauhkoontuneelle hevoselle oli hyvin vaikea puhua järkeä tai mitään muutakaan. Dan ei voinut muuta kuin toivoa, että Lucas luottaisi häneen ja pysyttelisi tarpeeksi tyynenä säilyttääkseen itsehillintänsä, kunnes mies saisi selvitettyä heidät pois tästä sopasta.


Nyt tarkemmin miettiessään Dan ei voinut muuta kuin todeta, että hän olisi kyllä voinut alun alkaenkin hoitaa koko tilanteen edes hiukan järkevämmin. Mutta ei, tietenkin hänen oli pitänyt ratsastaa suoraan taistelupaikalle rosvojen syliin sen sijaan, että olisi hiipinyt paikalle jostakin selustasta ja yrittänyt selvittää piilostaan, mitä tiellä oli oikein tekeillä. Sitä oli tosin enää turha murehtia, sillä nyt Danin pitäisi keksiä, mitä hän tekisi seuraavaksi. Jos hän nyt todellakin aikoi auttaa ahdingossa olevia vartijoita, hän tarvitsisi suunnitelman. Hänen omatuntonsa olisi ollut kyllä täysin puhdas, vaikka hän olisikin jättänyt miehet oman onnensa nojaan. Nopeat syövät hitaat ja sitä rataa. Mutta oli avunpyyntö ollut kuinka karkea tai epäystävällinen tahansa, niin Hreiniksi kutsuttu mies oli sellaisen kuitenkin esittänyt. Danilla ei ollut enää minkäänlaista mahdollisuutta tavoittaa edelle ehtinyttä karavaania, mutta kenties hän voisi vartijoiden hyväksi jotakin tehdä.
Ensimmäinen huolenaihe oli rosvon pitelemä miekka, joka painui karavaanin kuljettajan kurkkua vasten. Yksikin väärä liike, niin mies pääsisi hengestään, mikä ei tietenkään ollut suotavaa. Danilla oli jousensa, mutta hän ei ehtisi ampua sillä tarpeeksi nopeasti, ellei pääsisi yllättämään rosvojoukon suunsoittajaa. Lisäksi hän ei mielellään luottaisi osumatarkkuuteensa näin tärkeällä hetkellä, mikä merkitsi sitä, että Dan tarvitsisi jonkinlaisen harhautuksen saadakseen vaunukuskin pois täpärästä tilanteestaan. Miekkaa pitelevä roisto laskisi luultavammin aseensa vasta, kun tuntisi olonsa tarpeeksi turvalliseksi. Tällä hetkellä olisi siis parasta antaa rosvojen viedä ja pelata samalla aikaa, sitä ei nimittäin koskaan voinut olla liikaa.

"Aivan, aivan, aivan. Kenenkään ei tarvitse päästä hengestään", Dan lausui myötämielisenä rosvopomolle ja nykäisi uudemman kerran varoittavasti Lucasin ohjaksista, kun hevonen säpsähti kissan hiivittyä kaksikon taakse. Myös Dan oli pitänyt elikkoa silmällä, sillä hän ei vieläkään ollut aivan varma tämän osallisuudesta koko hässäkkään. Mitä mies oli kahden vartijan välisestä puheesta ymmärtänyt, tuntui kissa olleen sorrettujen puolella, vaikka nyt vaanikin roistojen sijaan hänen hevostaan turhankin tarkkaavaisena. Tuskin tuolla nyt nälkä kuitenkaan oli, vai? Jos se oli jo aikaisemminkin auttanut vartijoita, eikö olisi turvallista odottaa, että se saattaisi tehdä niin uudestaankin? Niin, tai sitten se vain yksinkertaisesti oli aivan luonnollinen metsän asukki, joka oli luopunut sitkeän ihmislihan tavoittelusta nyt kun tarjolla oli mehevänpullukka hevonen. Oli miten oli, aina kannatti kokeilla.
"Anteeksi tavaton röyhkeyteni, mutta uskallan ajatella, ettet ole aivan tavallinen kissa. Ja jumalat sieluni pelastakoon, jos tämän takia saan itseni hengiltä, mutta en tiedä, kenelle uskollisuutesi kuuluu, jos nyt kenellekään. Olisin kuitenkin tavattoman kiitollinen, jos voisit auttaa minua saamaan tuon varkaiden kuninkaan unohtamaan edes hetkeksi vankinsa. En voi tehdä karavaanin hyväksi mitään niin kauan kuin miekka on vangin kurkulla. Sinä tosin vaikutat tarpeeksi nopealta ja arvaamattomalta saadaksesi hänen päänsä kääntymään useampaankin kertaan. Tai sitten olet pelkkä kirottu kissa, mistä minä sen voisin tietää", turhautunut huokaus karkasin Danin huulilta, kun hän sai höpinänsä höpistyä. Mies oli kumartunut taputtelemaan hevosensa kaulaa kuin tätä rauhoitellakseen silmäillessään samalla kissaa selvästi varautuneena. Hän oli puhunut hiljaa tuskin huuliaan liikuttaen ajatellen, että kissa kyllä kuulisi tarpeeksi, jos tästä vain oli ymmärtämään hänen sanojaan.

Vilkaistessaan jälleen karavaanin suuntaan Dan ei voinut olla kurtistamatta kulmiaan harmista. Jos Hrein vain olisi kiltisti totellut ryöväreitä, ei Daninkaan olisi tarvinnut sekaantua koko asiaan.
"Kunnia on kuolleita varten. Elävistä se tekee vain ylimielisiä", Dan mutisi, tällä kertaa tosin lähinnä itselleen suoristautuessaan jälleen satulassaan yrittäen vaikuttaa siltä kuin olisi kannustamassa hevostaan kääntymään. Kuinkakohan monta henkeä arvon herra Hreinin kunnian suojeleminen tulisi vaatimaan. Roistoja tai ei, eläviä olentoja he kaikki loppujen lopuksi olivat.

Maailman ylöskirjaamattomat ja tuntemattomat lait näyttivät osoittavan ettei hänen koskaan tarvinnut tehdä muuta kuin avata mielensä pienoiseen, hieman itsekkääseen valitukseen ja kaikki järjestyisivät oikein päin; olihan hänen päivänsä parantunut jo toistamiseen pelkän valituksen ja tylsistymisen myötä. Aiemmin hän oli toiminnan- ja tekemisenpuutteessaan löytänyt jahtaamansa miehen ja komppanian käytännössä keskeltä ei mitään, ja nyt, kun tilanne näytti ehtyvän kuiviin aivan liian aikaisin, oli hänen eteensä tarjoutunut taas yllättävä ja mielenkiintoinen tilaisuus. Lupa oikeastaan. Mielissään hän irvisti (koska ei lähemmäs hymyntapaista pystynyt), seisautti käyntinsä parivaljakon vasemmalle sivulle ja taivutti kissanpäätään yksinkertaiseen nyökkäykseen. Hän ei kyennyt puhumaan tarpeeksi selkeästi kyseisessä olomuodossaan, eikä raaskinut muuntua ihmiseksi pelkästään vastatakseen sanalla tai parilla, mutta oletti toisen tajuavan hänen suostumuksensa tuon yksinkertaisen eleen perusteella, sekä hänen katseestaan - hänen silmistään näkyi hänen tunteensa, sielunsa ja ajatuksensa. Se ei jättänyt juurikaan valinnanvaraa tajuta häntä väärin.

Miehen sanat olivat hellineet Kranargueshin mieltä tavalla, jota ketään tai mikään ei ollut tehnyt hetkeen; vaikka hän aisti myös pientä huvittuneisuutta niitä kohtaan, olivat sanat olleet kohteliaat ja miellyttävät ja selkeästi älykkään ihmisen sanomat. Tuo oli lyhyessä ajassa omaksunut tilanteen kiitettävän täydellisesti, sillä toistaiseksi ei ketään muu ollut rohjennut edes ajatellakaan hänen olevan lajiltaan jotain muuta kuin tavallinen luonnonasukki tai kotikissa kenties. Hän ei enää kokenut miestä uhkaksi itselleen tai puolustamilleen, mutta hevonen kenties voisi olla asia erikseen, jollei kaksijalkainen taltuttaisi tuota. Elikko näytti olevan hulluuden partaalla kaikkine potkuineen ja panikoimisineen.

Nyt hän venytteli antaumuksellisesti ja salli pienen, virkistävän haukotuksenkin miehen kannustaessa elikkoaan. Kenties, jos toinen pysyisi paikalla vielä hetken päästä kun tilanne olisi ohi, hän voisi muuttaa muotoaan johonkin mukavampaan ja kiittää tuota suoraan. Olihan tuo tavallaan pelastanut hänen päivänsä, eikä hän välttämättä välittäisi missata mahdollisuutta tutustua tuohon hieman tarkemminkin. Mutta ei, nyt hän jätti miehen mielestään ja suuntasi mielenkiintonsa jälleen meneillä olevaan pattitilanteeseen. Mikään ei näyttänyt juurikaan muuttuneen, miekka pysyi yhä kaulan tuntumassa eikä ketään näyttänyt luovuttaneen. Joskin Hreinin kasvoilla näkyi ilme, joka kaikessa uhmakkuudessaan sisälsi lievää epävarmuutta. Hän näytti puhuvan, tai kenties vain mutisevan itsekseen, koska hänen sanansa eivät ainakaan kantautuneet karakalin korviin.

Kranarguesh lähti vipeltämään metsään päin, pakeni puskien, puitten ja varjojen suojaan ja kiertotietä pitkin läheni kohdettaan. Suunnitelma oli muotoutunut varsin pian hänen päässään, ei ehkä kovin käytännöllisenä ja ainakin riskialttiina, mutta totuus oli että johtaja vankeineen oli valinnut sijaintinsa valitettavan lähelle tien reunaa ja sen lähistöllä kasvavaa tuuheakasvuista puuryteikköä. Jos hän pääsisi huomaamatta kiipeämään lähimmälle kaksikon yllä viruvalle oksalle, pystyisi hän varsin helposti kaatamaan saaliinsa ja näin tarjoamaan Danille tämän kaipaaman tilaisuuden. Kenties.

Alku näytti sujuvan hyvin, sillä puu ei juurikaan tuntunut päästävän ääniä hänen kynsiensä alla, mutta sitten hänen täytyi pysähtyä pelkästään vain katsahtaakseen itse tilanteeseen. Hrein näytti nyt huomanneen hänen häipymisensä ja myös sen, että toinenkin paikalle saapuva apuri näytti lähtevän livohkaan. Tämä ei selvästikään miellyttänyt hänen koville vedettyjä hermojaan ja kenties puhkaisi jonkin suonen hänen aivolohkossaan, joka vielä hetki sitten oli laittanut hänet epäröimään - nyt hän kohotti oitis miekkansa ja nosti äänensä karmaisevaan sotahuutoon. Hän huitaisi ilmaan, ei osunut mihinkään mutta yritti kohta uudelleen. Tässä vaiheessa Krana lähti liikkeelle, loikkasi nopein liikkein oksan reunalle ja vielä ennen kuin pahempaa vahinkoa ehti tapahtua, hyppäsi alas ja ruumiinsa painolla kampitti sekä johtajan että tämän vangin selälleen maahan. Miekka lensi miehen kädestä kuin pakokauhuinen varpunen hänen vierelleen asfaltille, vaikka kaatuessaan olikin kerinnyt vetämään vangin iholle pienen mutta tuskin hengenvaarallisen naarmun - Kranarguesh oli osannut varautua moiseen vahinkoon ja oli lievästi pahoillaan siitä, mutta riski oli silti ollut ottamisen arvoinen. Muuten miekka olisi todennäköisesti ollut nyt läpikotaisin hänen henkitorvensa sisällä Hreinin uhmakkuuden ansiosta.

Hrein oli perääntynyt huudahtaen taaemmas ja näytti hetkeksi unohtaneen hyökkäämishalunsa, mutta Krana ei uskaltanut laittaa varmaksi kuinka kauan tuota kestäisi. Myöskään kampittamiensa tarkoituksista hän ei ollut perillä, mutta jäi paikalle ja laski tassunsa uhkaavasti johtajamiehen kurkulle toivoen, että voisi pidätellä tuota siten tarpeeksi pitkään siten, että vanki tajuaisi joko lähteä itse lipettiin tai että Dan tulisi pelastamaan tuon.

Oliko kissa todellakin nyökännyt päätään? Kaiketi se oli, ainakin tämän innosta kiiluvat silmät tuntuivat kertovan selvää kieltä siitä, kuinka mielissään otus oli Danin tarjoamasta tilaisuudesta. Hetken mies tunsi olonsa lähes hölmistyneeksi saatuaan myötämieliseksi kuvailtavan vastauksen kissan suunnalta, aivan kuin hän ei olisi edes uskaltanut kuvitella hataran suunnitelmansa onnistuvan. Saatuaan itsensä koottua hämmästyksestään Dan saikin samalla huomata kissan kadonneen pusikkoon. Otus oli livahtanut niin liukkaasti paikalta, ettei Dan aluksi edes tajunnut tämän lähteneen. Kissaa ei kuitenkaan näkynyt enää missään, joten mies saattoi vain toivoa olleensa oikeassa päättelystään uuden liittolaisensa suhteen. Nyt Danin olisi enää viivyteltävä lähtöään sen verran, että roistojen keskittyminen herpaantuisi ja hän pääsisi hyökkäämään. Puristaessaan jousta kädessään Dan mietti kuinka hupaisaa olisi, jos hän olikin arvioinut tilanteen kokonaan väärin, ja kissa olikin vain luopunut toivostaan hevosaterian suhteen ja lähtenyt hiirijahtiin.
Myös Lucas näytti huomanneen kissan kadonneen, sillä hevonen pälyili kiivaasti ympärilleen hörähdellessään hermostuneesti. Dan yritti parhaansa mukaan rauhoittaa hevostaan, vaikkei voinutkaan täysin hälventää omaa epävarmuuttaan. Kissa oli kyllä vaikuttanut suhtautuvan Danin pyyntöön hyväksyvästi, mutta mistä sitä tiesi, vaikka tämä olisikin saanut oman neronleimauksensa sattumalta samaan aikaan ja kiipeilikin nyt puissa hypätäkseen Danin niskaan. Mies tunsi väristyksen kulkevan selkäänsä pitkin, eikä hän voinut estää itseään vilkaisemasta yläpuoliseen oksistoon, joka kuitenkin vaikutti varsin hiljaiselta ja täysin kissattomalta.

Siinä samassa alkoikin jo tapahtua. Aluksi Dan ajatteli kissan hyökänneen, mutta se olikin vain idiootti Hrein, joka näytti menettäneen viimeisetkin järjenrippeensä. Mies heilui miekkansa kanssa kuin hullu, ja Dan nosti nyt jännitetyn jousensa lähes automaattisesti osoittamaan riehuvaa Hreiniä. Mielensä menettänyt miekalla huitoja olisi uhka kaikille, myös itselleen. Dan ei kuitenkaan ampunut vielä ketään, sillä hän vilkaisi nopeasti Kverniä pitelevää roistoa ja tajusi, että nyt hänellä olisi ollut tilaisuus ampua tätä kaikkien huomion ollessa kiinnittyneenä Hreiniin. Uhkana oli vain, että Dan voisi pienenkin virhearvioinnin seurauksena osua vankiin. Päätös kuitenkin tehtiin miehen puolesta, sillä kissa päätti siinä samassa liittyä kahakkaan. Ruskea otus loikkasi puusta kampittaen kaksikon, eikä Dan jäänyt enää odottelemaan. Hän ampui nuolensa Hreinin sijasta tätä uhkaavaa roistoa kohti kannustaen samalla Lucasin rynnäkköön.
Hevospoika tuskin enää näki tai kuuli mitään, sillä vauhkoontuneen hevosen mieleen ei tuntunut mahtuvan mitään muuta kuin pakeneminen. Dan kuitenkin onnistui ohjaamaan hevosta sen verran, että sai tämän juoksemaan suoraan päin toista tavaroita vankkureista haalinutta roistoa, polkien yli mennessään tämän kavioillaan tien tomuun. Dan ehti ampua vielä toisenkin nuolen vastustajiaan kohti, mutta se näytti päätyvän ketään vahingoittamatta läheiseen pusikkoon miehen vaihtaessa jousen miekkaansa. Seuraavana oli vuorossa maahan tallatun roiston toveri, jota Dan viilsi miekallaan, sillä tämä oli ehtinyt hypätä pois Lucasin tieltä hevosen jatkaessa matkaansa.

Edessä oli tyhjä väli vankkureiden ja loppujen roistojen välissä, jonne Dan ohjasi Lucasin. Mies oli ripustanut jousen kiireessä satulannuppiin ja loikkasi alas laukkaavan hevosen selästä miekka mukanaan. Lucas tuskin edes huomasi ratsastajansa kadonneen ja laukkasi pois tietä pitkin Danin pyörähtäessä kuperkeikkaa tien kautta omille jaloilleen. Varmistettuaan nopealla vilkaisulla hevosensa päässeen taistelua pakoon saattoi Dan keskittyä kokonaan vastustajiinsa. Hrein näytti saaneen edes sen verran järkeä päähänsä, ettei tämä enää huitonut hillittömästi joka suuntaan, vaan miekkaili kohtalaisesti nuolen olkapäähänsä saaneen roiston kanssa. Hreinin vartijapari sen sijaan näytti suoriutuvan loistavasti siitäkin huolimatta, että tällä oli vastassaan kaksi tikarein aseistautunutta vastustajaa. Aivan ensimmäiseksi Dan harppoi vangitsijansa otteesta vapautuneen Kvernin suuntaan. Kauluksesta nykäisten Dan raahasi hänet kauemmas rosvojoukon johtajasta tönäisten miehen sen jälkeen vankkureiden taakse turvaan, sillä yksi roistoista oli tulossa auttamaan ahdinkoon joutunutta johtajaansa. Dan huomasi, että kyseessä oli sama mies, jota hän oli iskenyt miekalla Lucasin selästä. Mies oli saanut ilkeän haavan rintansa poikki, mutta näytti muuten vielä toimintakykyiseltä iskiessään esiin vetämällään miekalla nyt Dania kohti. Miekat kalahtivat yhteen Danin kääntäessä miekan iskun sivuun omallaan, ja perääntymisen sijaan hän astuikin hetken mielijohteesta lähemmäs roistoa pamauttaen tätä miekkansa ponnella voimalla ohimoon. Roiston silmät pyörähtivät ympäri kuopissaan miehen vajotessa tajuttomana tielle ja Dan hypähti tyynesti tämän ylitse kulkien seuraavaksi kissan ja tämän pitelemän rosvojoukon johtajan luokse.
"Kuinkas se menikään, antautukaa ja paetkaa, muussa tapauksessa ystävällisyyden voi unohtaa. Tai jotain vastaavaa. Miten on?"

Krana tunsi pienen nykäisyn tassunsa alla, kun mies, jota hän salaa mielessään oli alkanut kutsua Herra Hutiloijaksi (sillä toisen suunnitelma oli selvästikin hutaistu alka aikayksikön, kun se näin helposti voitiin kääntää päälaelleen), nielaisi ja sai aataminomenansa heilahtamaan pikaisesti edestakaisin. Hän kuvitteli miten kuolavana liikkui alemmas hänen ruokatorveaan pitkin ja lopetti tiensä viimein mahalaukun pohjalla sijaitsevaan happolammikkoon, joka kenties sai miehen leukapielet reagoimaan; kuivahuulinen suu avautui kertaalleen ja sulkeutui miltei heti peräjälkeen. Hutiloija yritti sanoa jotain, mutta näytti nyt kerrankin olevan liian hämillään ja kenties peloissaankin toteuttaakseen aikomustaan. Ilmoille pääsi pieni pihaus, joka vaati jälkeensä pari pitkää hengenvetoa kunnes voimistui kuultaviksi sanoiksi. Peli oli menetetty, ja mies näytti tajuavansa karvaan tappionsa lannistuneena ja vihoissaan. Tai kenties ei. "Et näytä kovin kunniakkaalta mieheltä, vaikka kovin jalomielisesti kenties esitteletkin taitojasi. Näytät enemmän kaverilta, jolla riittäisi käyttöä muutamalle ylimääräiselle kolikolle - mitä sanoisit kompromissista? Jätämme kaikki jäljellä olevat henkiin, emme koske heihin sormellakaan, mutta tyhjennämme karavaanit. Edes osaksi, ja jaamme tuoton kanssasi, hm? Kenenkään ei tarvitsisi lähteä tyhjin käsin. Me saamme elinkeinomme, he saavat elämänsä ja vapautensa, ja sinä voit lähteä kunniasi kanssa hitusen rikkaampana. Kaikki voittavat." Mies yritti hymyillä, mutta hymy taipui lähinnä karmaisevaksi irvistykseksi. Karakali saattoi haistaa hänestä huokuvan hien ja nähdä selkeästi ensimmäisten hikipisaroiden ilmestymisen tuon kiiltävälle otsalle. Mies jännitti liikaa.

Muodonmuuttaja lisäsi aavistuksen tassunsa painoa varoitukseksi liian uskaliaista sanoista, muttei tehnyt sen enempää. Hän loi kysyvän katseen Daniin päin, sillä antaisi päätösvallan loppupeleissä tälle. Hänellä itsellään ei ollut juurikaan väliä mihin suuntaan karavaanien sisältö katoaisi, joskaan ei mielellään antaisi varkaiden viedä aivan kaikkea - mutta totuus oli, että karavaani-ihmiset olivat jo nyt kärsineet huomattavia tappioita. Menivät he minne vain, he eivät selviäisi ilman kovemman luokan puhuttelua työnantajiltaan. Kyse oli enää kai siitä, kuinka pahan saarnan he osakseen saisivat.

Kvern näytti aluksi kadonneen hänen läheltään, mutta löytyi kohta pikaisella etsinnältä vain hänen takaataan maasta kyhjöttämästä. Tuo näytti olevan miltei omissa maailmoissaan, liian pelokkaana tekemään mitään tai kohottamatta ruumiinosiaan pienimpääkään liikkeeseen; kaulaansa hän kyllä piteli, ja yllätykseksi myös Hrein ilmestyi hänen vierelleen, ilmeisesti haluttomana menettämään vielä häntäkin. Mutta vaikka hän seuraavaksi repikin kappaleen paidastaan ja yritti sillä siistiä liikoja veriä ystävästään, tyyneltä hän ei vaikuttanut. Pinnan alla kiehui yhä, eikä ollut epsäelvää että tuo pienimmästäkin yllytyksestä rupeaisi jälleen riehumaan. Ehkä ainut syy, miksi tuo ylipäätään oli väliaikaisesti hylännyt miekkansa, oli tilanteen väliaikainen kääntyminen heidän voitokseen. Johtaja oli saarroksissa ja useampi muu ryökäleistä enemmän tai vähemmän toimintakyvytön - hänellä näyttäisi olevan vielä aikaa kostaa vaikka henkilökohtaisestikin.

"Älä kuvittelekaan", hän uhosi Danille ja tuijotti tuota pistävin silmin. "Kiittäisin sinua, sillä tekosi on kieltämättä ollut kiitoksen arvoinen, mutta jos nyt käännät mielesi ja vaihdat puolta niin luoja sinut kirotkoon ja sielusi palakoon iäti. Pidän vaikka omin käsin huolen että saat ansiosi mukaan." Hän sylkäisi maahan. "Ja kissasi myös - alan olettaa että se on sinun. Miksi se muuten katsoisi sinua kuin kysyäkseen lupaa vetää viimeisetkin henget pois tuolta hunsvontilta? Tappakoot, minun puolestani. Tappaisin itsekin."

Dan kuunteli tyynenä johtajan sanoja, eikä voinut olla hymähtämättä kuivasti. Ohimennen hän vilkaisi itseään kuultuaan roiston näkemyksen hänen ulkonäöstään. Todellakin, useampi viikko tienpäällä näkyi hänen varustuksestaan. Vaatteiden teiden tomusta nuhjuiseksi muuttunut kangas ja saappaiden kulunut nahka eivät kaiketi olleet omiaan luomaan kovinkaan huomattavaa kuvaa niitä kantavasta ihmisestä. Kun listaan vielä lisäsi yksinkertaisen ruokavalion takia aavistuksen lommolle painuneet posket ja jatkuvasta liikkeelläolosta hoikistuneen olemuksen, niin ei häntä varsinaisesti miksikään satukirjojen prinssiksi oikein voinut kehua. Parransänkensä hän sentään oli aamulla ehtinyt siistimään, joten ei häntä aivan minään kerjäläisenä sentään voinut pitää. Mutta näytti hän tällä hetkellä miltä hyvänsä, se ei vaikuttanut millään tavalla siihen, mitä hän oli rosvojoukkion varalle suunnitellut.
Rahaa Dan ei varsinaisesti kaivannut. Hänellä oli aina ollut sitä riittävästi, vaikkei hän ollutkaan huomattavaa omaisuutta itselleen ehtinyt kerätä. Usvalaaksossa asuessaan hänet oli opetettu elämään vaatimattomasti ja kerathilaisena sotilaana hän sai lähes kaiken tarvitsemansa isännältään. Siispä Dan ei voinut sanoa olevansa vakuuttunut roiston ehdottamasta kompromissista. Hän kuitenkin kuunteli kohteliaasti toisen sanat loppuun asti ja jäi vielä hetkeksi miettimään tilannetta. Vaara ei ollut vielä täysin ohi ja hänellä oli vielä muutama pieni pulma ratkaistavanaan. Lähinnä Dania mietitytti se, kuinka tämä kaikki vaikutti hänen matkansa jatkumiseen. Luultavasti hän joutuisi palaamaan karavaanin ja sen vartijoiden mukana takaisin Aldegeen, sillä yksin jäädessään hän ei varmaankaan eläisi iltaan asti, ainakaan mikäli he jättäisivät rosvojoukkion eloon vaanimaan viattomia matkamiehiä. Nämä varmasti ottaisivat hänet hengiltä jo pelkästä kostonhimosta heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Ei mitenkään houkutteleva kohtalo Danin näkökulmasta.

Hetken hiljaisuus loppui yllättäen Hreinin avatessa jälleen suunsa, valitettavasti. Dan katsahti mieheen lähes yllättyneenä ja kurtisti tälle saman tien kulmiaan. Hänen olisi tehnyt mieli kirota tuo idiootti syvimpään suohon, mutta malttoi kuitenkin mielensä. Ensinnäkin Hrein oli ehtinyt ensin ja toiseksi tavattoman suopeana ihmisenä hänhän ei vajoaisi samalle tasolle suunsoittajan kanssa. Vaikka ajatus kiehtoikin häntä suunnattomasti. Dan nimittäin sai Hreinistä päänsärkyä ja katui, ettei ollut ampunut tätä silloin kun siihen oli ollut mahdollisuus. Mies todellakin koetteli Danin kärsivällisyyttä luvattoman paljon.
Hillittyään itsensä kuin Hreinin uhoamisella ei olisi ollut suurtakaan merkitystä Dan katsoi jälleen joukkion johtajaa kitkerä hymy huulillaan.
"Kuulitkos tuota, sieluriepuni ei ole turvassa, mikäli suostun ehdotukseesi. Siispä herrat ovat nyt hyvät ja luovuttavat aseensa. Ja minä todella tarkoitan sitä. Jumalat teidän sielunne pelastakoon, jos löydän ainuttakaan veistä kenenkään saappaanvarresta tai edes hammastikkua korvan takaa" sanojaan painottaen Dan antoi tiukan katseensa käväistä jokaisessa roistossa, odottaen samalla että hänen käskyään toteltaisiin.
Maantierosvot pitäisi kaiketi viedä paikallisen klaanin huostaan, mutta Dan ei kykene yksin pitämään kurissa noin suurta joukkoa. Kaiketi päätös kuuluu karavaanin miehille, sillä hehän tässä ovat Dania enemmän kärsineet. Dan ei kuitenkaan tiennyt, kuka oli vastuussa karavaanista, mutta totisesti toivoi, ettei se ollut Hrein. Miehen mielipide oli tullut jo turhan selväksi, mutta Dan kaipasi nyt jotakuta toista puhemieheksi, mistä syystä hän kääntyikin nyt Kvairnin puoleen.
"Minusta heidät tulisi luovuttaa cvanirin miehille, mutta kyse on kuitenkin teidän omaisuudestanne, joten jätän päätöksen teille. Autan toki siinä missä kykenen, mutta pyöveliksi en ala olitte mitä mieltä hyvänsä", tuotuaan mielipiteensä julki karavaanin vartijoille Dan vilkaisi vielä Hreiniä kulmiensa alta, ennen kuin jätti nämä selvittämään asiaa keskenään. Seuraavaksi Danin huomio nimittäin suuntautui kissaan, joka oli koko tämän ajan vahtinut saalistaan herkeämättä. Dan nyökkäsi otukselle hiljaiset kiitoksensa antaen samalla ymmärtää, että kissa voisi laskea päällikön jo nousemaan. Menetettyään miekkansa tästä tuskin olisi enää paljoa vaivaa, mutta siitä huolimatta Dan vahti tätä valppaana pitäen oman miekkansa esillä kaiken varalta.

Kissa tosin jaksoi yhä kaihertaa Danin mieltä, sillä hän ei ollut päässyt vielä selville tämän tarkoitusperistä. Oli olento millä mielellä tahansa, se näytti kuuntelevan Dania ja jättävän päätöksenteon hänelle, kuten myös Hrein näytti panneen merkille. Hän ei ollut vaivautunut oikaisemaan Hreinin väärää käsitystä kissan omistajasta, eikä kissakaan näyttänyt olevan oletuksesta kovinkaan pahoillaan, joten Dan antoi asian olla. Jos muut eivät arvanneet kissan olevan todellisuudessa muodonmuuttaja, eikä kissa itsekään ollut sitä paljastanut, niin ei Dan sitä aikonut kaikille kertoa. Mies ei todellakaan halunnut loukata liittolaistaan, jos tämä halusikin vielä pitää todellisen luontonsa piilossa. Tai hemmetti sentään, ehkä kissa oli kuitenkin pelkkä tavallista älykkäämpi katti, joka näytti löytäneen Danista uuden isännän itselleen. Jotenkin Dan suuresti epäili ideaa, mutta aikoi pitää mielensä avoinna yllätyksien varalta.

'Omahyväinen paskapää' näytti olevan mutisten kuiskastu pahansuopa ilmaus, joka osoitti Herra Hutiloijan vastenmielisyyden mutta myös pelon Dania kohtaan, sillä sitä ei uskallettu sanoa ääneen taikka kuuluvasti. Se kantautui Kranargueshin korviin vain vaimeana kaikuna, sai hänet heilauttamaat suippoja kuuloelimiään ja väläyttämään hampaitaan pieneen, ilkikuriseen virnistykseen. Hän aloitti hiljaisen kehräyksen ja pidätteli mielihaluaan kiusata miestä vielä entisestään. Vaikka kuolemanmahdollisuus ja pelko olivatkin kenties hetkeksi unohtuneet elikon mielestä ja antaneet hänelle mahdollisuuden moiseen hurjaan kunnianloukkaukseen, näyttivät ne nyt löytävän paikkansa jälleen miehen sydämestä. Tuo sulki suunsa ja pysytteli paikoillaan, joskos mulkoili karakalia pistävästi ja selvästikin mietti miten olisi karkoittanut tuon ylikasvaneen kotikissan. Krana olisi nauranut jos olisi kyennyt.

Hänen mielenkiintonsa ei enää juurikaan riittänyt muiden välillä vallitsevaan välienselvittelyyn muuta kuin vain osittain, mutta tiedosti kyllä Kvairnin kiittävän Dania kohteliaasti ja vetäytyvän sitten sivummas kohtalotoverinsa kanssa, jota selkeästi yritti rauhoittaa. Hrein näytti olevan taas järjestämässä aina niin omalaatuista ja uudenlaista raivokohtaustaan, kun Kvairn oli kaikkea vastakkaista. Tuo näytti selkeästi kiitolliselta Danin suhteen, joskos pelko ja väsymys varjostivat tuon laihoja kasvoja enemmän kuin terveydelle olisi ollut tarpeen. He puhuivat hiljaa, joskin laajamittaiset eleet ja kireät ilmeet osoittivat keskustelun käyvän varsin kuumana. Krana kuvitteli silti tietävänsä mihin lopputulokseen he päätyisivät, eikä jaksanut kuunnella tarkemmin.

Hän haukotteli lähinnä tylsyyttään ja ujutti sitten kasvonsa lähelle vankiaan pelkästä mielenkiinnosta. Hutiloija oli sulkenut silmänsä kuultuaan miten hänen miestensä miekat sun muut pienemmät aseet kalahtivat yksitellen maahan Danin uhkarohkeasta käskystä, sillä ei varmaankaan ollut kuvitellut miestensä olevan yhtä petollisia tai pelkurimaisia häntä kohtaan ja kai tuolla tavalla yritti säästää hermojaan. Tarkemmaltakaan tutkimiselta miehen kasvot eivät olleet kovinkaan kiinnostavat, mutta hänen mielenkiintonsa herätti kaulakoru, joka makasi hänen hiljalleen kohoilevalla rinnallaan; se oli säröinen ja liian komeilla yksityiskohdilla koristeltu, jotta se ei voinut olla vain käyttökelvotonta rihkamaa. Krana olisi vaikka voinut lyödä vetoa että avain kävisi johonkin arvokkaaseen tai tärkeään, minkä lisäksi se oli vielä kaunis. Vielä kun mies näytti keskittyvän omiin mietteisiinsä silmät kiinninnäisinä, hän nappasi avaimen narun haarniskan päältä kevyesti hampaisiinsa ja katkaisi sen kahtia. Avain katosi pian hänen purukalustonsa väliin, jonka jälkeen katosi karakalikin. Hän oli huomannut Danin nyökkäyksen ja lisäksi kyllästynyt saaliiseensa.

Samassa Kvairn ja Hrein näyttivät päässeen sopimukseen ja käänsivät huomionsa jälleen Danin pariin. Hrein jäi tavanomaiseen, hieman lapselliseen tapaansa mököttämään pahansuopeana taaemmas, mutta antoi toverinsa astella Danin eteen ja ojentaa kättään virallisesti vielä kerran kiittääkseen. "Emme voi ikinä kiittää sinua tarpeeksi", hän kuului sanovan, hieman varuillaan mutta varmana asiastaan. Hänen katseensa etsiytyi vähän väliä heitä vastaan hyökänneihiin miehiin, joista ketään ei enää ollut uskaltanut tehdä vastarintaa. Ei edes Hutiloija, vaikka olikin jo osannut vääntää itsensä takaisin pystyyn. Näytti kylläkin yrittävän hiipiä takavasemmalle, joskos kulku pysähtyi pian kun joku - kenties eräs hänen omista miehistään - huudahti hänelle vihaisesti. "Ei olisi reilua pyytää teiltä enää mitään enempää, mutta arvostaisimme suuresti jos jäisit vielä hetkeksi ja auttaisit nostamaan karavaanimme pystyyn ja sitomaan miehet - luulen että lopusta selviydymme itsekin. Ja tarjoamme toki kyydin, jos sitä tarvitset. En tiedä mihin olette matkalla, mutta jos kerrotte nimenne, pidän omakätisesti huolen että saat palkkiosi joskus, mihin tiesi sitten viekään. Emme jätä apuasi huomioimatta... Vaikka toverini kenties kiistääkin sen tarpeellisuuden." Mies yritti hymyillä lievästi. "Pahoittelen kärsimiäsi haittoja. Ethän ole loukkaantunut?"

Krana seurasi hetken aikaa sivusta ja antoi Danille reilusti aikaa vastata saamiinsa kysymyksiin, mutta kipitti sen jälkeen kaksijalkaisen vierelle ja seisahtui vajaan metrin päähän toisesta. Hän halusi viimeinkin puhua, ja kissamuoto alkoi tuntua tukalan kuumalta kyseiseen ilmaan. Hitaasti hän aloitti muodonmuutoksen, sillä ei ollut siinä juurikaan nopea; hän oli kyllä harjaantunut iän myötä, mutta siltikin se vaati häneltä edelleen tarkkaa keskittymistä ja mielenlujuutta tehdäkseen kaiken oikein. Se oli kuin rakennustyömaa omine riskeine ja vaaroineen, eikä se ollut vain kerta tai parikaan kun hän oli unohtanut loihtia itselleen samassa muutamia tärkeimmistä vaatekappaleista. Vaikkei alastomuus sinänsä ollutkaan hänelle ongelma, näytti se haittaavan ihmeellisen suurta osaa hänen tapaamistaan ihmisistä.

Nelijalkainen vaihtoi muotoaan, väreili lievästi ja muodostui sitten hyväkuntoiseksi naiseksi, joka oli kevyesti pukeutunut lyhyihin shortseihin ja varsin suuren kaula-aukon omaavaan, pitkähelmaiseen paitaan. Nopeasti, ennen kuin ketään tuskimpa kerkisi edes tajuta hänen yllättävän lajinvaihtonsa, hän nappasi avaimen nyt ihmishampaidensa välistä - sillä Hutiloija ei vieläkään näyttänyt vielä edes huomanneen että se oli kateissa - ja roikutti sitä kuin leikitellen Danin kasvojen edessä. "Kiinnostaako?"

Karavaanikaksikon pitäessä neuvonpitoaan Dan katsoi tyytyväisenä, kuinka hänen käskyään aseiden suhteen toteltiin mukisematta. Samalla hän arvioi erikseen kunkin miehen terveydentilaa todeten, ettei näistä kukaan näyttänyt olevan vuotamaisillaan kuiviin, joten haavojen sitomiseen tässä tuskin tarvitsi ryhtyä. Vaikka heillä olikin vaihtelevasti ruhjeita ja naarmuja, niin miehet kuitenkin näyttivät kykeneviltä pitämään huolta itsestään.
Toisin oli Lucasin talloman miehen laita. Dan kyykistyi maassa yhä makaavan roiston puoleen ja yritti sormillaan löytää pulssia tämän kaulansyrjästä. Hetken tuloksettoman tunnustelun jälkeen hän joutui toteamaan miehen menehtyneen luultavasti saatuaan kaviosta iskun päähänsä. Ainakin niin hän päätteli hyytynen veren tahmaamista hiuksista, jotka eivät aivan pystyneet peittämään miehen kallosta ilkeästi irvistävää painaumaa. Dan hymähti itsekseen ja keräsi vielä varmuuden vuoksi vainajan aseet talteen kipaten ne samaan kasaan muiden luovutettujen aseiden kekoon. Ohi mennessään hän tuli myös vilkaisseeksi miestä, jonka kurkku oli viilletty auki. Tämä näytti kuuluneen karavaanin miesten porukkaan, joten kaiketi nämä myös huolehtisivat ruumiista ja toimittaisivat sen omaisille hautajaisia varten. Ei kuollutta roistoakaan voinut tielle jättää, mutta lainsuojattomilla harvoin oli ainakaan tiedossa muuta perhettä kuin muu ryövärijoukkio. Kaiketi tuo piti vain luovuttaa rikollisten kanssa eteenpäin.

Kun kaikki aseet oli saatu kerättyä Dan komensi miehet istumaan riviin tienvarteen, jossa heitä olisi helppo pitää silmällä. Hän oli juuri miettimässä olisiko vankkureissa mahdollisesti ylimääräistä köyttä, kun Kvern tuli hänen luokseen. Dan kätteli miestä ja nyökkäsi lyhyesti tämän kiitoksille samalla, kun seurasi tarkasti rosvokoplan päällikön puuhia. Johtaja näytti suunnittelevan alamaistensa hylkäämistä, mutta tuli kuitenkin toisiin aatoksiin ja alistui ainakin vielä vangitsijoidensa tahtoon. Hetken Dan mietti, olisiko hänen pitänyt mennä muistuttamaan rosvopäällikköä siitä kenen säännöillä nyt pelattiin, mutta karavaanin kolmas vielä hengissä oleva jäsen näytti olevan tilanteen tasalla, sillä tämä siirtyi lähemmäs miestä estääkseen tämän paon. Dan sai siis keskittyä kokonaan Kverniin tietäen, että rosvojen jokaista liikahdustakin vahdittiin tiiviisti.
"Mitäpä tuosta. On sitä tiukemmissakin paikoissa oltu ja olihan minulla apuakin", Danin suupieli nytkähti aavistuksen virneentapaiseen hänen sanojensa myötä. Hän myös vilkaisi ohimennen yhä paikalla haahuilevaa kissaa, ennen kuin katsoi jälleen Kverniä.
"Tosiaan, olen Dan Therakin ja toimin lähettinä Kerathin vartiostossa. Ja kuten jo sanoin, autan teitä mielelläni siinä missä voin. Eikä teidän tarvitse nähdä vaivaa palkkion suhteen, minulle riittää, jos saan roikkua mukananne seuraavaan kylään asti. Yksin liikkuminen kun tuntuu olevan turhan riskialtista näillä main. Mutta minun täytyy kyllä käydä ensin etsimässä hevoseni", Dan mutisi ja katseli tietä suuntaan, jonne Lucas oli laukannut. Hän toivoi, ettei hevospoika ollut eksynyt liian kauas tai satuttanut itseään.

Kvernin haparoivan levenevä hymy sai myös Danin hymyilemään hieman ja hän pyöräytti tunnustelevasti oikeaa olkapäätään, jota oli alkanut jomottamaan. Kun hyppäsi alas laukkaavan hevosen selästä, oli tuskin yllättävää, jos jossakin tuntui ikävää kolotusta. Lisäksi Danin toista nilkkaa tuntui aristavan vähän, muttei kuitenkaan onneksi niin paljoa, että se olisi vaikuttanut kävelyyn.
"Noh, pari uutta mustelmaa siellä ja täällä, mutta ei mitään sen vakavampaa", miehen vaivat eivät ansainneet sen kummempia kommentteja, sillä kissakin osoitti jälleen mielenkiintoaan Dania kohtaan. Mies vilkaisi kysyvästi liittolaistaan, kun tämä alkoikin yllättäen muuttaa muotoaan. Hah, hän oli ollut aivan oikeassa epäillessään kissan todellista luontoa ja sai nyt vahvistuksen oletuksilleen. Itseensä tyytyväisenä Dan seurasi mielenkiinnolla, kuinka kissa muuttui hänen silmiensä edessä sorjasta kissasta varsin viehkeäksi naiseksi.
Siinä samassa Dan saikin huomata katsovansa avainta, joka oli heilui härnäävästi hänen nenänsä edessä.
"Höh, mikä se on?" mies lausahti hölmistyneenä seuratessaan avaimen heilahduksia puolelta toiselle, ennen kuin hän pysäytti sen liikkeen katsoakseen avainta tarkemmin. Erikoinen ja harvinaisen kiehtova tekele totta kyllä, mutta mitä varten? Dan kohotti kysyvän katseensa edessään seisovaan naiseen odottaen, josko tämä selittäisi tarkemmin.

Nainen kohautti huolimattomasti olkiaan, kuin olisi käsittänyt miehen kysymyksen tyhmäksi ja vähät välittänyt esineestä jota roikutti sormissaan. Hän kai tiesi miehen tunnistavan esineen ja tarkoittavan ennemminkin miksi hän kyseistä esinettä tämän naaman edessä heilutti, muttei voinut estää itseään kiusoittelemasta toista. "Se on avain", hän vastasi lyhyesti ja katsoi toista leikittelevän säälivällä ilmeellä, jollaisen vanhemmat aina luovat lapsiinsa näiden ollessa erityisen avuttomia. Joskin ilme katosi pian ja paljasti hieman enemmän tilanteeseen sopivat, tipan vakavammat kasvot kun muodonmuuttaja pyrki tuttavallisesti läpsäisemään Dania olalle. "Ei, en oikeastaan tiedä. Mutta aion ottaa selvää - se on liian kiinnostava. Millä todennäköisyydellä muka tuollainen korsto-", hän vilkaisi ympärilleen etsien Hutiloijan katseeseensa ja nyökkäsi sitten tätä päin, "pitää tällaista kaulallaan? Hän ei juurikaan vaikuta korumieheltä, joten sillä täytyy olla tarkoitus. Äläkä viitsi väittää että olen väärässä. Elän mieluummin valheessa, jos se on totuutta jännittävämpää." Nyt hän vilkaisi Kverniin, joka näytti olevan enemmän tai vähemmän hämillään omituisen muotoisesta ilmeestä päätellen, mutta jatkoi puhetulvaansa ennen kuin kerki edes harkitsemaan antavansa toiselle puheenvuoroa. Karavaanari näytti hyväksyvän osansa, joskin pudisteli vienoisesti päätään ja vilkaisi Hreiniin päin, aivan kuin varmistaakseen että hänen toverinsakin näki saman, eikä vain hän kuvittelisi omiaan.

"Tai oikeastaan se oli tekosyy tulla luoksesi. Muuten olisit tuskin huomannutkaan - näytit olevan liian keskittynyt juttutuokioihisi. Mutta olet urhea mies, myönnän sen. Ja viisas, viisaampi kuin moni muu." Muodonmuuttaja kurtisti lievästi kulmiaan. "Tai oikeastaan, perun tuon. Viisas tunnistaisi avaimen." Hän virnisti anteeksipyytävästi. "Mutta silti. Toimit taistelussa järkevästi ja tehokkaasti, ja halusin sanoa sen. Osa minusta kunnioittaa sinua, enkä tykkää sanoa sitä kovin monelle heti ensitapaamisella. Oli vain urheaa jäädä paikalle, vaikka olisit voinut kiertää ja pelastaa oman nahkasi." Hän ei oikeastaan edes tiennyt miksi puhui, mutta tunsi tarvetta puhua jollekin muutaman päivän hiljaiselon jälkeen. Edes pientä juttutuokiota, että jaksoi taas kohta olla hiljaa. "Kenties en vaivaa sinua enempää, koska ilmeisestikin olet kiireinen eikä minusta näytä olevan enää juurikaan hyötyä, ellen kenties auta laittamaan noita kaksijalkaisia pakettiin tai etsi hevostasi. Miten vain. Kenties lähden vain etsimään käyttöä avaimelleni." Viimeinkin hän hiljeni ja veti avaimen pois miehen edestä. Ketjun hän sitoi pienelle solmulle ja pujotti sen sitten omaan kaulaansa turvaan ja talteen häviämiseltä.

Kvern näytti unohtaneen kaiken mitä tämän kenties piti sanoa, sillä ainoa mitä tämä sai suustaan pienen nyökkäyksen jälkeen oli; "Tarjoamme sinulle kyydin. Mielellään. Ja mielelläni antaisin edes vähän enemmän vaivanpalkaksi, jos jotain huolit." Ja hetken päästä, kun tuo tajusi meinanneensa unohtaa, hän esitteli perään vielä itsensä. "Kvern Soleshia." Hrein taas näytti saaneen puheista tarpeekseen ja ruvenneen tuumasta toimeen asioiden tärkeysjärjestyksen kanssa. Jostain lastinsa syövereistä hän näytti vetäneen itselleen köyttä ja lähestyvän vihaamiaan miehiä ilmeisestikin köyttääkseen heitä tavalla tai toisella yhteen niskuroinnin estämiseksi. Olisi kuitenkin liian vaarallista kuljettaa vihollisjoukkoa vapain käsin ja jaloin, kun lähellä olisi niin paljon aseiksi kelpaavaa tavaraa.

"Ah, aivan. Avainhan se. Olisihan se nyt pitänyt tajuta", Dan hymähti kuivasti ja astahti askeleen kauemmas naisesta mittaillakseen katseellaan ihmishahmonsa ottaneen muodonmuuttajan piirteitä. Hetkeen mies tuskin näkikään mitään muuta kuin pelkkää pitkää paljasta säärtä, jota oli esillä yllin kyllin. Dan joutui jopa räpyttelemään muutaman kerran silmiään varmistaakseen, että neitosella todellakin oli housut jalassaan.
Palautuksen takaisin tämän maan pinnalle teki läpsäytys olkapäähän, joka sai miehen säpsähtämään. Hänen katseensa ponnahti ennätysajassa takaisin naisen kellertäviin silmiin tämän alkaessa yllättäen höpöttää innostuneena oletettavasti kähveltämästään avaimesta. Dan yritti kuunnella tarkkaavaisena muodonmuuttajan sanoja, mutta osa tämän pulinoista meni täysin ohi, miehen katseen karatessa yhä tutkailemaan naisen hehkeitä muotoja. Ei ollut mitään epäilystä, etteikö nainen pitänyt erityisen hyvää huolta solakasta ruumiistaan, jonka jokainen näkyvissä oleva tuuma henki saalistajan ajoittain röyhkeääkin itsevarmuutta. Dan ei voinut olla vaikuttumatta edessään seisovan naisen olemuksesta, vaikka saikin vilunväreitä ihmetellessään, kuinka paljastavasti tämä oli pukeutunut keskellä pohjoista metsää.

Saatuaan kehuja rohkeudestaan Dan heilautti vähättelevästi kättään, sillä hän ei vieläkään oikein jaksanut pitää sitä kovin suurena asiana. Hänhän kuitenkin oli suunnitellut omille teilleen lähtöä, mutta oli jäänyt paikalle lähes ainoastaan muodonmuuttajan itsensä ansiosta. Ilma tätä koko jupakka oli vaikuttanut niin tuhoon tuomitulta, ettei Dan olisi halunnut upottaa omaa lusikkaansa ollenkaan siihen soppaan. Kaikki oli lopulta päätynyt jokseenkin hyvin, joten mitä sitä enempiä asioita vatvomaan tältä erää.
Nainenkin näytti viimein hiljentyneen, eikä Dan voinut hillitä itseään hengähtämästä syvään. Hän joutui kasaamaan ajatuksiaan saadakseen jotakin järkevää sanottavaa mieleensä, sillä naisen asiasta toiseen pomppineet höpinät olivat saaneet hänet päästään pyörälleen.
"No, sehän oli mukava kuulla", jos Dan oli jo aiemminkin tehnyt neitoon vaikutuksen harvinaisen älykkäillä sananvalinnoillaan, niin hän todellakin jatkoi yhä samalla linjalla. Muodonmuuttaja yksinkertaisesti veti niin teoillaan kuin myös sanoillaan maton miehen jalkojensa alta, ettei hän tiennyt oikeastaan lainkaan, mitä mieltä hänen olisi pitänyt olla niin mistään.

Onneksi Kvernin väliintulo pelasti Danin päästämästä enempää sammakoita suustaan. Toisen miehen sanoihin hän sentään osasi vastata, sillä ne olivat tarpeeksi maallisia, jotta Dankin sai niiden ajatuksesta jotakin irti.
"Kiitos, miten vain teille sopii parhaiten", Dan sanoi ja nyökkäsi hyväksyvästi Kvernin esitellessä itsensä. Heillä oli vielä hieman tehtävää, ennen kuin he pääsisivät matkaan, joten mies katseli ympärilleen miettiäkseen mistä aloittaa. Hrein näytti olevan jo työn touhussa, joten sai hänkin sentään joskus jotain järkevääkin aikaiseksi.
"Meidän kannattaa varmaan juuri ensiksi sitoa heidät, jotta vältymme ikävyyksiltä vastaisuudessa. Sitten on varmaan järkevää tyhjentää vankkurit ylimääräisistä tavaroista, jotta ne on helpompi nostaa pystyyn, ja jos te huolehtisitte siitä, niin minä voisin sillä aikaa käydä etsimässä hevostani. Teidän olisi varmaan myös hyvä miettiä, mitä teette omillenne. Jos tarvitsette vetoapua vankkureiden kanssa, niin voin lainata hevostani siihen tarkoitukseen", Dan tuumi rapsuttaessaan parransänkeään mietteliäänä. Lucas ei tosin ollut ainakaan Danin tietämyksen mukaan koskaan vetänyt minkäänlaisia kärryjä, mutta hän luotti hevospojan mukautuvaisuuteen ja ajatteli, että tuskin tällä olisi mitään sitä vastaan.
Tyytyväisenä suunnitelmiinsa Dan kääntyi jälleen katsomaan muodonmuuttajanaista, joka oli tämäkin tarjonnut omaa apuaan.
"Avaimesi on todellakin kiehtova, mutta jos haluat, olisin iloinen, mikäli voisit auttaa minua hevoseni etsimisessä lykkäämällä hetken aarteenmetsästystäsi. Siinä ei pitäisi olla mitään ongelmaa, jos se on pysynyt tiellä, mutta jos se on päättänyt laukata metsään, kahdesta silmäparista olisi selvästi enemmän apua kuin yhdestä", Dan hymyili vienosti hehkeäsääriselle neitokaiselle esittäessään tälle vilpittömän pyyntönsä.
"Niin, ja minun nimeni on Dan. Entä miksi sinua saa kutsua?"

Muodonmuuttaja ei huomannut miehen pälyilevää katsetta tai lieviä keskitysongelmia, sillä oli aivan liian uppoutunut omiin pölinöihinsä ja ajatusmaailmoihinsa laittaakseen moisia pikkuseikkoja merkille, mutta hymähti kyllä saamalleen yksinkertaiselle vastaukselle. Hän ei tiennyt oliko saanut miehen - jonka nimen hän yritti painaa pikaisesti mieleensä nyt äsken sen kuultuaan - ujostelemaan kenties hieman omituisella ja uhkarohkealla käytöksellään vai oliko tuo vain väsynyt käydyn taistelun jäljiltä, mutta moinen repliikki ei suinkaan näyttänyt sopivalta hänen pitkään selostukseensa nähden. Ja seuraavaksi huomio siirtyikin jo takaisin Kverniin, jolloin hän jäi yksinäisenä paikoilleen tukahdutettu nauru huulillaan. Nainen ei voinut tulla kuin yhteen johtopäätökseen; Danin täytyi olla miehiin menevä. Miksi hän muuten olisi käyttäytynyt sulavan herrasmiesmäisesti muiden miespuolisten seurassa, mutta kääntynyt kömpelöksi ja tipan välinpitämättömäksi heti hänen seurassaan?

Aikaa kuluttaakseen Kranarguesh alkoi venytellä jäseniään, jotka tuntuivat tipan kankeilta liikunnasta huolimatta. Hän ei ollut juurikaan muistanut venytellä kissamuodossa liikkuessaan, mikä toki olisi ollut vielä tuplasti tärkeämpää kyseisessä hahmossa, joten nyt hänen lihaksensa olivat hieman normaalia väsyneemmät, joskin toimintakunnossa kuitenkin. Hän vain toivoi ettei niitä alkaisi särkeä, koska se tekisi kyllä loppupäivästä erittäin pitkän ja piinallisen sietää huolimatta hänen löydöksestään. Ei hän oikeastaan edes uskonut löytävänsä avaimelle käyttöä, ellei sitten pystyisi jäljittämään Herra Hutiloijaa tämän asuinsijoilleen, mutta aikoi hankkia siihen pidemmän ja kestävämmän ketjun, jossa sitä kantaa. Hänen naisellinen puolensa vain kielsi heittämästä niin kaunitta esinettä pois, kun se voisi hyvinkin sopia jonkin hänen asusteensa kanssa.

Venytellessään kiinteitä käsivarsiaan hän kuunteli Danin selostusta ja joutui kertaalleen piilottamaan huvittuneen hymynsä käsivartensa taa. No heti tuli paljon järkevämpää tekstiä, kun edessä vain seisoi joku jolla oli jotain ylimääräistä jalkojensa välissä. Oikeastaan hän mietti, yrittiköhän Dan tehdä tarkoituksella vaikutusta Kverniin, sillä vaikutti nyt niin asialliselta ja kohteliaalta. Olihan se mahdollista, että toinen olisi jäänyt paikalle vain hyvännäköisen karavaanarin takia... Ja olihan tuo tarkalleen ottaen pyytänyt häntä harhauttamaan Hutiloijaa juuri Kvernin pelastamiseksi. Eikä Kvern kaiketi niin huonon näköinen ollutkaan, kun tuijotti syvälle noihin ilmeikkäisiin silmiin ja jätti huomiotta muutamat turhanpäiväiset yksityiskohdat, joilla tuota ei ollut siunattu. Jotenkin hän alkoi uskoa teoriansa osuvan varsin lähelle totuutta.

Kvern näytti nyökkäävän hyväksyvästi Danin puheisiin ja siirtyvän takavasemmalle ilmeisesti juuri karavaanintyhjennysaikeisiin, jolloin Kranarguesh sai puolestaan yllättyä huomion siirryttyä yllättäen takaisin häneen. Nyt hän räpytteli silmiään pariin otteeseen ja kurtisti sitten vienosti kulmiaan pystyäkseen keskittymään Danin puheisiin, sillä oli ollut liian keskittynyt miettimään kahden miehen välillä olevaa mahdollista jännitettä. Pian kasvot kuitenkin rentoutuivat ja hän ojensi toisen sievistä kämmenistään käteltäväksi. "Kutsu Kranaksi. Pidemmin olisi Kranarguesh, mutta se on tupannut olemaan liian hankala lausuttavaksi useimmissa suissa, joten Krana kelpaa." Pikaisen kättelyn jälkeen hän innostui taas ja paukautti kätensä yhteen kuin lähdön merkiksi. Hän ei jäänyt odottelemaan Dania, vaan lähti suoraan matkaan kohti tietä, jolta oli nähnyt miehen hevosineen tulevan. Hän uskoi pystyvänsä haistamaan hevosen ainakin jos tuuli oikeasta suunnasta eikä tuo ollut juossut liian kauas, muttei kyllä luottanut siihen että hevonen välttämättä suostuisi jäämään paikoilleen hänet nähdessään. Saaliseläimillä oli omituinen tapa tunnistaa hänet vielä muodonmuutoksen jälkeenkin, jos hän ensin kissana niitä oli ahdistellut. "En kestäisi nähdä moista nuoruudenkomeaa miestä allapäin, joten etsitäänhän se hevonen!"

Hän odotti että mies saisi hänet kiinni, ja odotti vielä hetken kunnes puut ja lievä mutka peittivät tapahtumapaikan heidän jäljestään kunnes vilkaisi taakseen ja kiinnitti sitten pyöreät silmänsä tiukasti Daniin. Hän oli hetken hiljaa ja vain tuijotti, silmäili toista päästä varpaisiin kävellessään ja virnisti sitten. Heillä kyllä kestäisi jonkin aikaa löytää hevonen täältä puiden ja teiden sokkelosta, eikä hän vielä ollut aistinut yhtäkään merkkiä nelijalkaisen läsnäolosta, joten hänellä olisi vielä toistaiseksi tilaisuus jututella miestä. "En tainnut olla ainoa, joka löysi jotain pitämisen arvoista, hm?" hän kysyi tarkoituksellisen vihjailevasti ja vinkkasi silmää. Jos toinen tosissaan olisi kiintynyt Kverniin, tuo tajuaisi kyllä mistä hän puhui. "En voi kieltää, etteikö omasi olisi roimasti arvokkaampi kuin yksinkertainen ja todennäköisesti hyödytön avain jonka itselleni haalin. Varsin mukiinmenevä mies." Nyt hän pyrki epämiellyttävän lähelle miestä, tunki vain senttien päähän kuiskatakseen Danin korvaan: "Voin auttaa sinua saamaan hänet itsellesi, jos haluat."

Tietämättä lainkaan, mitä Kranan mielessä pyöri Dan ei voinut kuin ihmetellä, mikä tätä mahtoi niin suuresti hymyilyttää. Toinen oli selvästikin hyvin huvittunut jostakin. Toisaalta, olihan Dan onnistunut tekemään itsestään täydellisen pellen naisen edessä, joten oliko se nyt niin kovin ihmeellistä, jos tätä jaksoi yhä naurattaa. Päätään pudistellen mies antoi mielessään potkun persauksilleen ja käski itseään ryhdistäytymään. Naurunalaiseksi joutuminen ei varsinaisesti hivellyt itsetuntoa, joten sitä olisi mukavampi ainakin yrittää välttää vastaisuudessa. Dan ei kuitenkaan voinut olla hymyilemättä itselleen. Hänen Kranan edessä osoittamansa hidasälyisyys ei ollut miehelle mitenkään ominaista, mutta Danin oli kuitenkin pakko myöntää, että nainen oli päässyt yllättämään hänet. Nytkin mies jäi tuijottamaan tietä pitkin astelevan naisen perään lumoutuen tämän säihkysäärten notkeasta käynnistä.
"Herätys, Therakin. Olet sinäkin yksi maailmanluokan tomppeli", mies mutisi itselleen muksautettuaan itseään ohimoon saadakseen omatkin jalkansa liikkeelle. Nehän olivat vain sääret, rakas Venello sentään. Ne ehkä kuuluivat harvinaisen hehkeälle kauniimman sukupuolen edustajalle, ja paljasta pintaa oli ehkä turhankin anteliaasti esillä, mutta Danilla ei olisi silti pitänyt olla mitään syytä innostua näin tolkuttomasti. Itseään kiroten mies työnsi miekan huotraansa hiljaa mutisten.

Krana oli ehtinyt jo hyvän matkan päähän, kun Dan vielä varmisti karavaanareilla olevan kaikki mallillaan ennen kuin hän hölkkäsi naisen perään. Näköjään hän oli jäänyt haaveilemaan niin pitkäksi aikaa, että muodonmuuttajan oli pitänyt jäädä odottamaan häntä. Mitäköhän hän vielä keksisi tehdäkseen entistä paremman vaikutuksen Kranaan. Dan ei edes halunnut ajatella mokomaa, joten hän keskittyi tiiviisti Lucasin etsimiseen. Oli naisella säihkysääret - nyt se katse oikeasti siihen tiehen niin kuin olisi jo - tai ei, niin Lucasin löytämisen pitäisi mennä etusijalle. Dan tunsi, että hevospoika oli hänen vastuullaan, joten hän halusi löytää tämän mahdollisimman pian varmistuakseen tämän olevan kunnossa.

Lucasin ajatteleminen oli saanut Danin huomion hetkeksi toisaalle ja hän oli ehtinyt kävellä jonkin matkaa ennen kuin huomasi vuorostaan olevansa tuijotuksen kohteena. Mies seurasi hetken hiljaisena sivusilmästään, kuinka Kranan kissamaisen keltaisten silmien arvioiva katse tuntui mittailevan häntä varsin tiiviisti. Kenties nainen maksoi nyt potut pottuina, kun Dan kerta oli aiemmin jäänyt toljottamaan naista typeränä. Ajatus toi virneenpoikasen Danin toiselle suupielle ja hän oi juuri kysymäisillään näkikö nainen hänen ulkonäössään mahdollisesti jotain miellyttävää, kun Krana aukaisikin suunsa ja möläytti jotakin, mikä sai Danin ajatuksenjuoksun suistumaan raiteeltaan. Taas kerran.
"Täh?" Mitä Krana ikinä olikaan ajatellut, se ei välittynyt Danille asti. Mies katsoi hämmentyneenä muodonmuuttajan vihjailevaa virnuilua tuntien olonsa jostakin omituisesta syystä varsin vaivautuneeksi. Mitä pidemmälle Krana sanoissaan pääsi, sitä tukahtuneemmaksi Dan olonsa tunsi. Sanattomaksi jääneenä hän joutui kakistelemaan kurkkuaan, ennen kuin sai yhtikäs mitään sanotuksi kavahdettuaan kauemmas Kranasta ja tämän kuiskaten lausutuista sanoista.

"Ei Dandosin pallit sentään! Ja niin mistä kirotun vitusta, anteeksi vaan, sinä sellaista olet oikein saanut päähäsi, nainen? Minä- ei, minä en edes tiedä, mitä sanoa", ällistyneenä kuulemastaan Dan paukautti kämmenellä päälakeaan aivan kuin se muka olisi saanut hänet ajattelemaan selkeämmin. Hän oli myös kiusallisen tietoinen kasvoilleen hiipineestä kuumotuksesta, joka kieli epämiellyttävästä punasta, joka varmaankin punasi parhaillaan hänen poskiaan.
"Kirotut kuskoon päälleni", mies mutisi itsekseen hangatessaan kasvojaan toisella kädellä. Miten ihmeessä he tällaiseen tilanteeseen olivat oikein ajautuneet. Dan oli kuvitellut joutuvansa tilille naisen säärten perään kuolaamisesta, mutta hänelle tarjottiinkin apua Kvernin iskemiseen. Ei elämä, mikä päivä. Mitä vielä voisi tapahtua? Tai ei sittenkään, Dan ei todellakaan halunnut tietää.

Danin ylitsepursuavan järkyttynyt reaktio sai naisen nauruhermot jälleen värisemään liiankin kutkuttavasti, mutta hän pidätti nauruaan ja jätti pehmeille huulilleen vain ystävällisen, jokseenkin säälivän hymyn. Hän ei halunnut miehen tuntevan itseään liian tukalaksi ja ahdistuneeksi hänen seurassaan, mikä toisaalta olikin jo tapahtunut - punehtuneet kasvot ainakin kertoivat tunnelman menneen selkeästi epämiellyttävän puolelle. Mies vetäytyi taaemmas ja Krana tuijotti häntä myötätuntoa silmissään, antaen toiselle tarvitsemansa tilan mutta uskomatta ollenkaan toisen kielteistä tai negatiivissävytteistä vastausta. Saattoihan olla että hän oli jälleen todistanut teoriansa epätosiksi, mutta toisaalta harvoinhan ketään myönsi mielellään itselleen arkoja asioita. Toinen saattoi jälleen vain ujostella.

"Näin kyllä miten katsoit häntä", hän sanoi lempeästi ja vaihtoi katseensa kysyväksi kääntäessään päätään hieman kallelleen. Suurehkot, suipot korvat heilahtivat huvittavasti eestaas liikkeen mukana kunnes seisahtuivat liikkumattomiksi pään sivuille. "Älä turhaan kieltele, jos se on totta. Siinä ei ole mitään hävettävää." Hän hymähti. "Ja olet liian selkeä. Miksi muuten olisit kultainen herrasmies hänen seurassaan ja minun seurassani enemmän ja vähemmän tumpelo, jos sydämesi lämpenisi naisille? Siinä tapauksessa olisit vähintäänkin omituinen." Hajamielisesti muodonmuuttaja kumartui nappaamaan maasta pienen ja soikean kivenmurikan ja siirtyi heittelemään sitä käsiensä välillä. Kenties arvaamaton kivenjärkäle keskelle miehen poloista pääkoppaa auttaisi toista selvittämään tunteitaan ja tuomaan suusta ulos muutakin kuin puolihuolimattomasti ajateltuja lauseita ja kirouksia, mutta ei hän rohjennut. Edes leikillään. "Tai kenties valitsin väärän miehen ja sinulla on jo joku." Nyt Kranarguesh kurtisti ohuita kulmiaan selkeästi hämmentyneenä ja aavistuksen verran järkyttyneenä saamastaan ajatuksesta. "Tai väärän lajin... Ei, ei, ei, älä sano että se on hevosesi. Vaikutat varsin kiintyneeltä jouhikasaasi, mutta se olisi vain väärin hevosta kohtaan. Vaikken voi kieltää etteikö nelijalkaisissa olisikin aavistuksen verran jotain kiehtovaa, mutta mies ja hevonen.." Hän kohautti olkiaan. "No, miksei."

Todennäköisesti hän tiedosti puhuvansa taas vaihteeksi liikaa kerralla ja ehkä pieni osa hänen alitajunnastaan tajusi myös puheiden käyvän jokseenkin loukkaaviksi miestä kohtaan, mutta tuo pieni tietoisuuden osa ei kerinnyt välittää kieltoa hänen rivakkaasti liikkuvalle suulleen. Hänen ajatuksensa liikkuivat nopeaan eivätkä aina kovin järkevää reittiä, ja hän kulki niiden mukana ja antoi niiden johdattaa tietä. Hän harvoin malttoi pysähtyä ajattelemaan toimintaansa tai sen vaikutusta kanssaihmisiin, ellei tilanne sitten sisältänyt välitöntä hengenvaaraa. "No mutta mysteerimies, miten on? Keille sydämesi sykkii?" tuo kysyi hetken meitinnän jälkeen ja katsoi Dania kiinteän odottavasti. Tilanne kiinnosti häntä liikaa niin, että hetkeksi hän unohti tyystin seurata ympäristöään ja etsiä tuota kadonnutta hevosta. Vaikka tuskin tuo kaakki heidän syliinsä heti ensimmäisen mutkan takaa hyppäisikään.

Kuunnellessaan Kranan analyysia Dan ei voinut olla huokaamatta turhautuneena. Hän katsoi Kranaa pyöräyttäen silmiään lähes tuskastuneena, kun tämä päätyi lopulta miehistä eläimiin arpoessaan miehen kiinnostuksen kohdetta. Hyvät jumalat, olkaa armollisia. Nainen ei todellakaan voinut olla tosissaan, eihän? Tämä vaikutti turhan määrätietoiselta ainoastaan pelleilläkseen Danin kustannuksella, mutta mistä sitä ikinä tiesi.
"Mahtaako minun sanomisillani mitään väliä olla? Sinä ainakin tunnut varsin varmalta näkökantoinesi", Dan tuhahti kuivasti näyttäen nyrpeää naamaa jouduttuaan kuuntelemaan Kranan pohdintoja näinkin pitkälle. Hetken Dan mietti, pitäisikö hänen edes vaivautua korjaamaan naisen vääristynyttä käsitystä hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan. Aivan kuin asia edes Kranalle kuuluisi. Tämä tuntui joka tapauksessa vetävän jollain Danille täysin käsittämättömällä logiikalla niin näkemästään kuin myös kuulemastaankin aivan omat johtopäätöksensä. Hän itse ei ollut edes ajatellut, että olisi vilkuillut Kverniä mitenkään erikoisesti. Sen sijaan hän oli antanut katseensa harhailla turhankin ahkerasti Kranan suuntaan, mitä taas nainen ei itse tuntunut huomanneen lainkaan. Närkästyneen mylvimisen sijaan Danin ehkä kannatti vaihteeksi kokeilla tilanteen rauhallista selvittämistä naiselle pienintäkin yksityiskohtaan myöten. Oli siitä sitten mitään hyötyä tai ei, ainakin Dan tietäisi yrittäneensä.
"Ei, en ole kiinnostunut toisista miehistä tai varsinkaan hevosista sillä tavalla kuin sinä kuvittelet. Kutsu minua sitten omituiseksi, jos haluat. Mitä taas 'tumpeloon' käytökseeni tulee, pyydän sitä mitä nöyrimmin anteeksi. Tarkoitukseni ei todellakaan ole ollut loukata tai vaikuttaa töykeältä, sillä kun naisista on kyse, en todellakaan ole mikään tunteeton paskiainen. Miten sen nyt sanoisin, pääsit kaiketi yllättämään minut. Ensin pingot pitkin metsiä kissana, ei siinä vielä mitään, mutta seuraavaksi pompit silmieni edessä kintut paljaina melkein persvakoon asti heilutellen tuota sievää pyrstöäsi sen minkä ehdit. Jos siinä tilanteessa kuvittelet minun pystyvän ajattelemaan selkeästi, niin pidät minua parempana herrasmiehenä kuin mitä todellisuudessa olen", sanojensa päätteeksi mies vaikeni hetkeksi hieroessaan särkevää olkaansa.

Vaikka hän yrittikin kaikin puolin kätkeä sen, oli Dan joltain osin loukkaantunut Kranan sanoista. Eihän tämä väärinkäsitys täysin naisen syytä ollut, joten kylmäkiskoisuuteen ei ollut mitään aihetta. Mies saattoi syyttää vain itseään siitä, miten välinpitämättömän oloisesti oli naista alun perin kohdellut. Dan yritti hymyillä hieman arasti Kranalle keventääkseen tunnelmaa. Muodonmuuttajahan oli halunnut vain auttaa, vaikka olikin lopulta päätynyt turhan tungettelevaksi.
"En tiedä, minkälaisissa piireissä sinä olet tottunut liikkumaan, joten vaatteet eivät ehkä ole sinun kaltaisillesi niin erityisen tärkeitä. Minut on kuitenkin kasvatettu paikassa, jossa naiset ovat hemmetin paljon häveliäämpiä varsinkin pukeutumisensa osalta", Dan jatkoi jälleen selvittääkseen omalta osaltaan tämän typerän väärinkäsityksen syitä. Hän vilkaisi Kranaa toista kulmaansa kohottaen kuin kysyen, uskaltaisiko nainen tämänhetkisestä vaatetuksestaan huolimatta väittää miehelle vastaan.

Miettiessään jälleen jatkoa sanoilleen, Dan melkein käveli sen ohitse, mutta pysähtyi huomatessaan tienlaidassa lojuvan jousensa. Ase oli nähtävästi tipahtanut lopulta laukkaavan hevosen kyydistä, vaikka mies ihmettelikin, että se oli pysynyt näinkin kauan satulannupissa kiinni. Napattuaan jousen mukaansa hän tarkisti nopeasti, ettei sille ollut koitunut sen enempää vaurioita. Paria uutta tuskin edes havaittavaa naarmua ja löystynyttä jännettä lukuun ottamatta jousi kuitenkin vaikutti yhä täysin käyttökelpoiselta.
"Mutta mitä hevoseeni tulee, mahdatko lainkaan tietää, minkä arvoinen hyvä koulutettu hevonen nykypäivänä on? Minun lähetin palkallani saa kiristää vyötä useammin kuin vain pari kertaa, jos meinaa saada kohtuullisessa ajassa kasaan sellaisen määrän rahaa, jota Lucasin kaltaisen ratsun hankkimiseen tarvitsee. Lucas oli kaiken lisäksi lahja ystävältä, joten vähemmästäkin sitä voisi hermostua", Dan tokaisi vielä lopuksi kääntäessään katseensa edemmäs tiellä, jonka pinnasta saattoi hahmottaa eri suuntiin menevien hevosten kengitetyistä kavioista jääneet painaumat. Dan ei tietenkään voinut kertoa totuutta siitä, kuinka Lucas oli hänen luokseen päätynyt, joten mies kertoi Kranalle saman tarinan kuin kaikille muillekin, jotka olivat tulleet kysyneeksi hänen hevosensa alkuperää. Hänen oli kyllä pakko myöntää, että mitä ikinä hänen ja Lucasin välillä todellisuudessa oli, se oli hänestä itsestäänkin omituista. Muiden silmissä se näyttäisi varmasti vähintäänkin epäilyttävältä, mikäli nämä olisivat tienneet totuuden hevospojasta. Dan kuitenkin kunnioitti Lucasin päätöstä ja antoi asian ainakin tällä hetkellä olla. Sen verran hän oli kuitenkin jo tähän mennessä päätellyt, että poika selvästikin piileskeli joltakin, vaikkei miehellä ollut pienintäkään käsitystä miksi.

Kranarguesh irvisti itselleen kissamaisella tyylillään ja moitti itseään kärkkäästi ajatuksissaan. Ihmismies oli tylsä ja selvästi otti asiat liian vakavissaan, mutta ei hän voinut siitä toista syyttää; ajankohta ei kenties ollut maailman paras näin yksityiskohtaiselle jutustelulle, kun huoli ja väsymys olivat enemmänkin kuin oikeutettuja tunteita ystävän kadotuksen keskellä. Ei voinut olettaa kaikkien pysyvän näin stressaavan tilanteen keskellä yhtä pirteänä ja energisenä kuin hän, vaikka kissakin tunsi pienen omantunnonpiston sydämessään nähdessään miehen noin turhautuneena ja vihoissaan. Sydän ei katunut, mutta alkoi harkita tekojaan laajemmin ja yritti estää ilmoille saapunutta pettymystä valtaamasta liikaa tilaa hänen tunteistaan. Hän oli pettynyt, niin hirveän pettynyt ja harmissaan toisen pidättäytyväisyydestä ja omasta kärkkäästä suustaan. Matkasta taitaisi tulla sittenkin vain tylsä hevosenhakureissu, ei mitään sen mielenkiintoisempaa tai parempaa. Kenties hän oli ollut tyhmä lähtiessään auttamaan - hän ei olisi ihmetellyt vaikka mies olisi pitänyt mykkäkouluakin vyöryävien tunteidensa keskellä, sen verran loukatulta tuo näytti.

Suuret, eläimelliset korvat heijastivat muodonmuuttajan tunteita ja painuivat hieman alemmas entisestä valppaasta asennostaan. Hänen kasvonsa eivät enää hymyilleet, vaan valahtivat tylsän mitäänsanomattomiksi ja vakaviksi. "Aivan", hän myönsi tasapaksulla äänellä, josta tarkalla etsinnällä saattoi löytää pienen palan katumusta ja rahtusen katkeruuttakin. "Olen kieltämättä laittanut sinut käymään liian paljon läpi liian nopeasti ja väärällä hetkellä. Ei kovin ajattelevaista." Turhautuneena hän päästi poimimansa kivenmurikan menemään ja seurasi sen pomppivaista matkaa kohden tienreunaa. Ei hän voinut aivan täysin vielä luovuttaa mieltään negatiivisille tunteille vaikka syytä kenties olisi ollutkin, sillä maininta 'sievästä pyrstöstä' oli huvittanut hänen mieltään mielikuvituksellisella sananvalinnoillaan ja viehättävyydellään. Jo hetken hän oli aikonut antaa takaisin vihjailevaa kommenttia kyseisestä pyöreämuotoisesta ruumiinosastaan, kunnes tajusi että se todennäköisesti rasittaisi ihmisen kireälle vedettyjä hermoja entisestään ja luopui aikeistaan, vaikka Danin kasvoille ilmestynyt hymy kenties kertoikin, että toisen mielenrauha oli pikkuhiljaa palaamassa. Riskejä ei silti parannut ottaa, sillä hän jos kuka ansaitsi vielä saarnansa.

Iloinen pilke löysi kuitenkin takaisin naisen ohrankeltaisille silmille, vaikka olikin aiempaa riemua selkeästi tukahdutetumpaa. Kävi ilmeisen selväksi että hänen vaatetuksessaan oli jotain parantamisen varaa, joskos hän ei osannut määrittää oliko se enemmänkin hävettävää vai vain ilo miehen silmille - hän ei itse olisi kuvitellutkaan pukeutuvan raskaisiin ja peittävimpiin rääsyihin, mitä oli lyhyellä matkallaan muissa kaupungeissa nähnyt. Ne olivat liian tukalia, ahdistavia ja rajoittivat hänen liikkumistaan liikaa. Kertakaikkisen typeriä, mutta kaiketi naiset uhrautuivat rakkautensa eteen, jos muut miehet olivat yhtä tiukkoja vaatetuksen suhteen kuin tämä hänen edessään seisova herrasmies. "Kenties sinun pitäisi sivistää minua maasi tavoille", hän ehdotti ja katsoi Dania kuin haastaen, olisiko tästä siihen. "Oletan että synnyinpaikkasi naiset eivät myöskään kulje puolta elämästään alasti, vaikka se kenties onkin hieman soveliaampaa kissaksi naamioituneena. Sinulla voisi olla paljon opetettavaa."

Kiinnostuneena hän seurasi miten ihminen poimi pudonneen jousensa ja myönsi sitten itselleen, ettei todellakaan osannut sanoa heidän etsimänsä hevosen rahallista tai tunteellistakaan arvoa. Hän (tai ketään hänen lähipiiristään) ei ollut kovinkaan paljon hevosihmisiä eikä ollut elämässään vaivautunut edes opettelemaan ratsastamaan, ja hänen hevostietonsa rajoittui jokseenkin siihen, että niillä oli neljä jalkaa, ne juoksevat nopeasti ja mahdollisesti tekevät aterian ruokapöytään. Varsin alkeellista siis, alkeelliselta naiseelta. "Sitä tärkeämpää löytää se siis", hän vastasi toisen selostukseen kehtaamatta sanoa mitä todellisuudessa ajatteli. Hevonen kuin hevonen osasi kantaa ihmistä selässään - helppoahan se oli näin kokemattoman suusta sanoa. "Mistä puheenollen... Taidan haistaa sen." Hän tosiaan oli kohonnut päkiöilleen ja haistellut loivasti oikealta puhaltavaa tuulta, joka kantoi mukanaan lievää hevosen osittain pölyistä ja hilseistä tunnushajua. "En ole varma onko se sinun hevosesi, sillä en suoraan sanottuna sattunut haistelemaan sitä turhan paljon ensikohtaamisellamme, mutta edessämme on takuuvarmalla hevonen." Hän osoitti metikköön, pois turvalliselta tieltä pienelle metsäpolulle. "Tuolla. Ymmärrän huolesi sen suhteen, mutta kehottaisin olemaan nopea mikäli haluat sen takaisin - se ei välttämättä pysy kauaa paikoillaan, jos hoksaa minut ennen sinua. Saaliseläin ei yleensä anna saalistajalle toista mahdollisuutta. Ja ole varovainen; en voi sanoa varmasti, onko se yksin. Voimme aivan hyvin törmätä vielä johonkin muuhunkin, ellet usko hevosesi jääneen näin lyhyen matkan päähän."

Omasta mielestään Dan ei ollut kovinkaan herkkänahkainen, joten naisen piikittelyn ei olisi pitänyt häiritä häntä sen suuremmin. Hyväntahtoisilla epäilyillään Krana kuitenkin osunut pelottavan lähelle totuutta, jota mies ei olisi halunnut myöntää edes itselleen.
Hän ei ollut koskaan pitänyt itseään miehiin menevänä, ja sekin yksi ainoa kerta oli ollut pelkästään hänen työnsä takia. Muutama vuosi sitten hän oli saanut tehtäväkseen pitää vaivihkaa silmällä erästä Kerathiin Sywonista saapunutta lordia ja varmistaa, että tämä pysyi tyytyväisenä vierailunsa ajan. Kyse oli ollut joistakin tärkeistä neuvotteluista, jotka eivät olleet sujuneet aivan toivotulla tavalla. Nuori lordi oli ollut hyvinkin tyytymätön, ja Dan oli alkanut vaipua epätoivoon, sillä hänen oli annettu ymmärtää, että neuvotteluissa oli kyse hyvinkin tärkeistä asioista.
Neuvotteluiden pitkittyessä Dan oli aivan sattumalta saanut tietää lordin täysin odottamattomasta ihastuksesta häntä kohtaan. Oli kyse sitten hyvästä tai huonosta tuurista, niin Dan ei aikonut olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseen. Niinpä hän oli siis päätynyt viettämään yön yhdessä kyseisen lordin kanssa omasta vapaasta tahdostaan, kuten hänellä oli ollut silloin tapana muistuttaa itseään. Dan ei uskonut, että kenellekään oli selvinnyt, mitä sinä yönä oli tapahtunut, mutta siitä eteenpäin arvon lordi oli ollut iloisemmalla mielellä, ja sopimuksetkin olivat tuntuneet lopulta ratkeavan kaikkien kannalta suotuisissa merkeissä. Mitä taas Daniin tuli, hän yritti elää aivan normaalisti lordin lähtöön asti, jonka jälkeen hän olikin päätynyt juomaan itsensä aivan tolkuttomaan kuntoon päästäkseen eroon synkistä ajatuksistaan. Ei itsensä huoraaminen miehen kanssa niinkään ollut vaivannut Danin mieltä, vaan se, että hän oli lopulta jopa nauttinut siitä. Oivallus ei yksinkertaisesti sopinut mitenkään hänen ajatusmaailmaansa, mikä sai miehen lähes sekoamaan. Tuijottaessaan eräänä yönä ympäripäissään täysikuuta tallin takaisesta likaojasta Dan oli päättänyt lopulta, ettei asialla oikeastaan ollut väliä. Mitä ikinä olikaan tapahtunut, sitä ei voinut enää muuttaa, ja jos hän olisi saanut valita, olisi hän varmasti tehnyt saman uudestaankin siinä tilanteessa. Se olikin ainoa asia, minkä Dan siltä yöltä muisti, mutta siitä huolimatta tai pikemminkin sen ansiosta mies sai itselleen edes jonkinlaisen mielenrauhan. Hän siis jatkoi jälleen normaalia elämäänsä, vaikka saikin toisinaan huomata asian muistuvan hänen mieleensä silloin kun hän sitä vähiten osasi odottaa.

Ihmekös siis, jos Krana olikin saanut Danin hermostumaan. Hän oli myös hyvin stressaantunut nykyisestä työtehtävästään, joka tuntui jatkuvien vastoinkäymisten lisäksi vetävän häntä kotiinpaluun sijasta aina vain kauemmas kotoa. Uupumuksen myötä Danilla tuntui keittävän ylitse turhankin usein. Vaikka hän yrittikin vakuutella itselleen jaksavansa ja olevansa täysin kunnossa, lähes jatkuva tienpäällä olo ja ikävien ongelmien setviminen nakersivat miehen kestävyyttä yhä kiihtyvässä tahdissa.
Joten ehkä hampaiden kiristelyn ja itsensä loukatuksi tuntemisen sijaan olisi järkevämpää keskittyä niihin elämän iloisempiin asioihin. Kuten esimerkiksi Kranan pehmeiden huulten hurmaavaan hymyyn, joka oli oikein miellyttävää katseltavaa. Paha vain, että mies oli pikkusieluisuudellaan pilannut naisen hyvän tuulen. Mikä mäntti Dan olikaan. Ja hän piti Hreiniä idioottina. Ei kun hetkinen, Hrein todellakin oli idiootti, sitä tuskin mikään luonnonvoima voisi muuksi muuttaa. Mutta omaa käytöstään hän sentään voisi parantaa. Ehkäpä Kranakin palkitsisi häntä suloisella hymyllä, jos hän yrittäisi kunnolla. Ainakin nainen oli aikaisemmin tuntunut niin iloluontoiselta, että mahdollisuudet vaikuttivat hyvinkin suotuisilta Danin osalta.
Varsinkin pilke Kranan silmissä lupaili jo hyvää, kun puhe kääntyi vaatteisiin.
"Olet täysin oikeassa, mitä synnynpaikkani naisiin tulee", mies sanoi ja hiljeni hetkeksi ennen kuin jatkoi: "en kuitenkaan sanonut, että pukeutumisessasi mitään vikaa olisi." Sanat lausuttiin huolettomasti kuin ohimennen vastauksena naisen haasteeseen Danin vilkaistessa tätä vaivihkaa huvittunut hymynväre huulillaan. Hän eli hetkessä, eikä hänellä ollut tapana jäädä märehtimään pahaa tuultaan kovin pitkäksi aikaa.
"Anteeksi siis, jos annoin ymmärtää itseäni väärin. Sinulla on oikeus pukeutua juuri niin kuin haluat. Älä siis minusta ja minun kirotun kapeakatseisesta kasvatuksestani välitä. Vähäpukeisten kaunottarien määrä elämässäni on vain ollut niin valitettavan vähäinen", äänessään hajamielistä unelmointia Dan jatkoi kulkuaan tietä pitkin katsellessaan ympärilleen kuin hevosen etsinnästä olisi juuri tullut yksi maailman tärkeimmistä asioista.

Kranan nuuhkiessa ilmaa myös Dan valpastui kuullessaan tältä lähettyvillä olevasta hevosesta. Se voisi todellakin olla Lucas. Vaikka mies olikin käskenyt hevospoikaa menemään suoraan Aldegeen, jos he joutuisivat erilleen toisistaan, ei olisi lainkaan mahdotonta, että tämä olisi päättänytkin lähteä etsimään häntä. Toivuttuaan säikähdyksestään tavallinen hevonen olisi saattanut harhailla mihin hyvänsä, mutta Lucas luultavammin pysyttelisi tiellä tai ainakin sen lähistöllä ollakseen eksymättä.
Dan kumartui Kranan osoittaman polun luona tutkiakseen maahan painuneita jälkiä. Kengitetyistä kavioista jääneet painaumat kertoivat selvästi hevosen kulkeneen metsän suuntaan, ja Dan uskoi tunnistavansa Lucasin jättämät jäljet polun pinnasta. Ainakin ne olivat oikean kokoiset kuuluakseen muodonmuuttajahevoselle. Mies hymähti itsekseen suoristautuessaan jälkiä tutkimasta. Oli näköjään ollut järkevää ottaa Krana mukaan, sillä muuten Dan olisi saattanut kävellä paikan ohitse tajuamatta lainkaan Lucasin poikenneen tieltä. Ties mihin asti hän olisi saanut kävellä, ennen kuin olisi luovuttanut etsinnöissään ja kääntynyt takaisin karavaanin suuntaan.
"Jos se on Lucas, niin muistuta, että kiitän sinua", Dan tokaisi livahtaessaan puiden ja pusikoiden välistä seuratakseen syvemmälle metsään etenevää polkua.

Tällä kertaa mies sai hänet nauramaan, vaikka nauru jäikin varsin lyhyeksi ja vielä hieman pidätellyksi hihitykseksi. Tällä kertaa Dan oli suloinen omalla aavistuksen hajamielisellä tavallaan, eikä Krana voinut olla jättämättä ohimennyttä riitatilannetta lopullisesti taakseen ja jatkamatta eteenpäin. Miehen käytöksestä oli löytynyt uudenlaista rohkeutta kaiken liiallisen kohteliaisuuden ja herrasmiesmäisyyden keskeltä, ja hän huomasi yllätyksekseen pitävänsä siitä. Se kiehtoi häntä pikkiriikkisen, herätti halun kokeilla kuinka pitkälle mies olisi uskalias menemään rivien välistä luetuilta vihjailuillaan. Mutta vieläkään ei ollut takuita peräytyisikö tuo jos hän rohkenisi jälleen ujuttautua lähelle toisen yksityiselämää, joko fyysisesti tai henkisesti tai kummallakin. Joskin hevonen todennäköisesti löytyisi pian ja hän olisi vapaa jatkamaan matkaansa, jonka jälkeen häntä tuskimpa haittaisi yksi pilalle mennyt tuttavuussuhde, kun maailmassa riitti niin monta muuta ketä tavata. Ei hän yksinäisyyteen kuolisi, vaikka Danin kaltaisia erikoisen näköisiä miehenpuolikkaita tuskin löytyisikään yhtä helpolla.

Vaikka nauru olikin niin lyhyt ja katosi miltein nopeammin mitä oli tullut, jätti se muodonmuuttajan täyteläisille huulille lempeän oloisen, varsin tuttavallisen hymyn. Joka siltikin tuntui jollain käsittämättömällä tavalla leikilliseltä. "Olet siis kuitenkin iloinen tavattuasi minut", hän hymähti ja salli hymynsä levitä miltein virnistykseksi huomattuaan unelmoivan sävyn toisen puheessa. "Varo ettei tästä kehkeydy rakkaustarinaa - vähäpukeinen kaunotar ja urhea, kohtelias herrasmies kuulostaa jo hieman turhan kliseiseltä. Vaikka ei se tarkoita etteikö se toimisi."

Miettiväinen hiljaisuus laskeutui hetkeksi heidän ympärilleen, ja seuraavaksi Kranarguesh löysi itsensä seuraamasta Danin kumartunutta hahmoa metsän laidassa - tai kauniisti sanottuna tämän pakaralihaksia. Vaikka vaatekerros tuntuikin häivyttävän muotoja, arveli tuo näiden alta kuoriutuvan varsin hyvänmuotoisen ja kunnossapidetyn vartalon, mitä hän piti suuressa arvossa. Liian moni antoi nykypäivinä itsensä rappeutua säälittävän surkeaan ja mihinkään kykenemättömään kuntoon, mutta ihmismiehen päällepäin näkyvistä piirteistä ei löytynyt merkkejä laiskuudesta. Kaikki oli kuten pitikin - kaunista ja voimakasta, ainakin jossakin määrin. Kenties liika vaatekerros oli tässä tapauksessa harmi, kun mielellään hän olisi todistanut laajemmin toisen kunnon syvyyttä, mutta hänen oli tyytyminen toisen saamaan hyveelliseen kasvatukseen. Harmi.

Yrittäessään porautua katseellaan toisen vaatteiden läpi muodonmuuttajan ajatukset harhailivat epähuomiossa tietynlaisten ruumiinosien kokoon - urheilijoillahan kasvoi kaikki, eikö vain? Dan ei kenties ollut aivan urheilullisimmasta päästä, sillä istuihan tuo paljon aikaa hevosensa selässä (minkä Kranarguesh verrasti normaalilla tuolilla istumiseen) lähettinä ollessaan, mutta useaan muuhun peräkylän poikaan verrattuna... Niin, kenties. Vaikka turhaan hän sellaisia edes ajatteli, mies oli kasvatukseltaan varmaan vielä niin vanhoillinen ettei sallinut avioliiton ulkopuolista seksiä. Eikä hänen aamuisiin suunnitelmiinsa ollut itselläkään kuulunut kenenkään housuihin hyppääminen.

Danin suoristautuminen tuli hänelle pienoisena yllätyksenä, sillä hän oli olettanut toisen tutkivan jälkiä huomattavasti kauemmin. Pikaisesti takaisin normaaliin maailmaan palaten Krana nyökkäsi toiselle ja yksinkertaisesti seurasi miten tuo hävisi aluskasvillisuuden sekaan. Hänellä ei ollut aikomusta mennä perään, sillä hän uskoi toisella olevan edelleenkin paremmat mahdollisuudet saada hevosensa kiinni ilman häntä. Mutta hän odottaisi, odottaisi kyllä. "Kunhan tulet ehjänä takaisin, hurmuripoika", hän huikkasi vielä ennen kuin mies ehti kadota kuuloetäisyyden ulkopuolelle.

Odotellessaan hän tunki itsensä monihaaraisen lehtipuun juurelle ja nojasi selkänsä vasten sen karheaa pintaa. Nopeasti hänen sormensa etsiytyivät jälleen varastamansa avaimen viileälle pinnalle ja sivelivät sitä hiljaa. Sille ei ollut osoitettu konkreettista käyttötarkoitusta, ei vastinetta johon se sopisi, vielä hän ei ollut aloittanutkaan sen ratkomista - mutta jos hän olikin jo löytänyt vastauksensa? Jos sen tarkoitus oli vain kuvainnollinen ja lopputulos oli todettavissa vain tuntein ja ajatuksin? Sen avulla hän oli lähestynyt Dania, ja kenties sen oli ollut vain tarkoitus avata tie miehen elämään. Ei sydämeen, sillä naisella ei ollut tunteita miestä kohtaan, ei mitään siihen verrattavaakaan, mutta elämään. Elämään ja kenties yöhön, nyt kun tuo ei kerran homopoikia ollutkaan. Ehkä tapaamisella olisi vielä suurempikin merkitys kuin hävinneen hevosen etsiminen ja karavaanin yhdessä auttaminen. Tai sitten ei.

Tulihan se sieltä. Oikein suloinen hymy, ja oikein naurahduksen kera. Tyytyväisenä itseensä saatuaan hymyn Kranan huulille Dan lähes myhäili itsekseen vastatessaan naisen hymyyn omallaan.
"Totta kai olen iloinen. Jos en olisi niin tavattoman tökerö juntti, olisin ollut varmasti heti ensi hetkestä alkaen sulaa vahaa edessäsi palvomassa maata jalkojesi alla. Mutta koska minua ei valitettavasti ole siunattu moisella järkkymättömällä sulavuudella, tähän on nyt tyytyminen, pahoitteluni siitä." Dan kumarsi aavistuksen päätään ja nosti kuvitteellista hattuaan Kranalle naisen virnuillessa hänen unelmoinnilleen. Tämän varoittelut rakkaustarinasta saivat miehen naurahtamaan iloisesti.
"Älä huoli, minulla ei ole aikomustakaan elää jonkun valmiiksi kirjoitetun kertomuksen mukaan. Mieluummin minä keksin itse oman tarinani", hän sanoi Kranalle virnistäessään huvittuneena.

Ennen katoamistaan metsikköön Dan ehti vielä kuulla Kranan sanat, joille hän nauroi hiljaa itsekseen. Hän sai taivalta polkua pitkin hyvän matkan näkemättä Lucasista muuta kuin tämän jättämät kavionjäljet. Mies ihmetteli, kuinka kauas hevospoika olikaan ehtinyt vaeltaa, kun hän yllättäen kuuli rasahduksia edestäpäin. Pysähtyessään kuuntelemaan metsän ääniä Dan saattoi luultavasti oksista lähtevien rapsahdusten ja jalkojen aiheuttamien tömähdysten välistä kuulla myös syviä hengähdyksiä ja hyvin hevosmaisilta vaikuttavia hörähdyksiä. Metsä oli sen verran sankka, ettei mies voinut nähdä puiden lomista äänien aiheuttajaa. Ollakseen varma, että se todellakin oli Lucas, eikä mikään satunnainen vastaantulija Dan vihelsi hevoselleen tutuksi tulleen sävelmän jääden tämän jälkeen odottamaan vastausta. Hetkeksi metsään tuli hiljaista, kun rasahdukset loppuivat, vaikka mies saattoikin yhä kuulla lähistöltä raskaaksi hengitykseksi laskettavaa tuhinaa. Dan vihelsi vielä kokeeksi uudemman kerran ja saikin melkein heti vastaukseksi tutun hirnahduksen. Vaikka Lucasin ääni oli tavallista kimakamman oloinen, saattoi mies päätellä, ettei muodonmuuttaja ollut minkäänlaisessa hengenhädässä, joten hän uskaltautui jatkamaan jälleen matkaansa.
Melkein samassa mies havaitsikin vähän matkan päässä polun varrelta keltaisen karvan pilkahduksia ja pian hän jo seisoi muodonmuuttajahevosen vierellä pudistellen tälle päätään.
"Voi sinua Lucas, miten oletkaan itsesi liemeen saanut", Dan puheli hevoselle ja jäi hetkeksi katselemaan, kuinka hänen ystävänsä seisoi polulla varsin surkean näköisenä. Hevonen oli onnistunut sotkemaan suitsiensa ohjakset polun varrella kasvavaan pensaaseen ja jäänyt siihen jumiin. Pensaan ulkonäöstä päätellen Lucas oli yrittänyt järsiä oksia päästäkseen irti, mutta huonolla menestyksellä.
"Tules nyt, niin mennään takaisin tielle. Meillä on sitten seuraa, että älä järkyty turhan paljon uudesta ystävästämme. Niin, ja anteeksi siitä, mitä tapahtui aikaisemmin, minun ei ollut tarkoitus saattaa sinua vaaraan. Kaikki on nyt kuitenkin hyvin ja me molemmat olemme kunnossa. Toivottavasti pääsemme myös jatkamaa vielä joskus matkaammekin", mies höpisi samalla kun irrotteli ohjia pusikosta. Lucas seisoi koko tämän ajan hiljaisena paikoillaan ja tuuppasi miestä hellästi kylkeen pehmeällä turvallaan hörähtäen samalla matalasti. Kaikki oli siis kunnossa. Dan kuitenkin tutki Lucasin vielä varmuuden vuoksi naarmujen ja muiden vammojen varalta saatuaan hevospojan aiheuttaman sotkun selvitetyksi. Muodonmuuttaja vaikutti olevan täysin kunnossa, joten rapsutettuaan tätä hellästi korvan takaa, Dan lähti taluttamaan hevosta polkua pitkin pois metsästä.

"Hevonenhan se sieltä löytyi. Hajuaistisi on kyllä ihailtavan tarkka, pakko myöntää", metsän pimennosta tien tuntumaan päässyt mies tokaisi nähdessään jälleen Kranan. Hän hymyili naiselle hieman johdattaessaan Lucasin tielle. Hevonen seurasi Dania kiltisti, mutta pärskähti tuulen tuotua naisen tuoksun tämän sieraimiin asti. Mies vilkaisi hevosta ja taputti rauhoittavasti tätä kaulalle Lucasin katsellessa naista ehkä jopa epäilevästi.

Avain oli kadonnut nopeasti hennon paidan alle ja lepäsi ketjuineen nyt tiiviisti hänen rintojensa välissä johdattaen katsetta suloiselta kaulalta viehättävästi alemmas ja antoi mielen odottaa huomattavasti enemmän kuin mitä sai, ennen kuin pysähtyi pettymysten kera päällysvaatteen kaulukselle ja välitti rinnoista vain kankaan läpi erottuvat muodot. Se oli palannut naisen vierelle pian näpräämistuokion jälkeen, sillä muodonmuuttajan ajatukset liikkuivat nopeaan eikä hän useasti viipynyt yhdessä asiassa liian kauaa. Nyt metallin pinta tuntui vain hieman viileänä hänen aavistuksen kuumaa ihoaan vasten naisen roikkuessa puun oksalta kehittyneitä käsilihaksiaan treenaillen. Askelia kuullessaan hän hymähti ja pudottautui alas, ja kyllä - hän kuuli useammat askeleet, mikä todisti hevosen mitä ilmeisemmin löytyneen.

Hän vastasi miehen hymyyn mutta kiinnitti valppaan katseensa hevoseen. Se oli yllättävän rauhallinen vielä hänet nähtyään, epäilys ja pieni hätäännys oli ymmärrettävää mutta odotettavaa olisi ollut myös päätä pahkaa pakeneminen. Ehkä siinä kunnon koulutuksessa oli kuitenkin ollut jotain perää. "Näinpä näyttää. Vaikuttaa jo aavistuksen verran rauhallisemmaltakin kuin viimenäkemältä." Hän otti muutaman uskaliaan askelen lähemmäs ja virnisti. "Mitä luulet, uskaltaisiko se ottaa näin pelottavan oloista naista selkäänsä?" Tuskimpa sentään.

Katse siirtyi mieheen, kävi aavistuksen verran eläväisemmäksi mitä oli hevosen kohdalla ollut. "No, etsimmekö tiemme takaisin karavaanien luo ja katsomme millaisen sotkun he ovat saaneet aikaan?" Hymähdys kun nainen toiminnanhalussaan heitti itsensä ympäri, otti muutaman askeleen ja teki jälleen puoliympyrän palaten miehen vierelle. "Kenties ihailtavan tarkka hajuaistini johdattaa meidät takaisinkin."

Dan pysytteli hiljaa ja tarkkaili uteliaana, kuinka Krana suhtautui hevoseen. Hän ei ollut unohtanut kissaolennon aikaisempaa pahaenteiseltä vaikuttanutta vaanimista Lucasin ympärillä. Nyt nainen kuitenkin vaikutti varsin tyyneltä ja ennemminkin kiinnostuneelta kuin varautuneelta, joten mieskin saattoi rentoutua. Vieraaseen osoittamastaan arkuudestaan huolimatta ei hevonenkaan ollut sen hermostuneempi. Jos Dan pysyisi rauhallisena, niin ei Lucasillakaan olisi syytä hermoiluun.
"Heh, vähemmästäkin sitä hermostuu, kun joutuu yllättäen keskelle kahakkaa. Valitettavaa kyllä, Lucas on toisinaan turhan säikky. Raukkaparka saattaa säikähtää jo pelkkää maassa lojuvaa köydenpätkää luullessaan sitä käärmeeksi", miehen äänessä oli sääliä, kun hän katsoi Lucasta pahoittelevasti hymyillen. Hevonen höristeli korviaan Danin puhuessa ja hörähti vaimeasti tutkimaton katse lempeänruskeissa silmissään. Vaikka Dan olikin viettänyt jo pari vuotta hevospoika seuranaan, hän ei vieläkään voinut sanoa osaavansa aina tulkita tämän hevosmaisia ilmeitä tai eleitä oikein. Jos hän ei olisi nähnyt poikaa ihmishahmossaan, ei hän kenties olisi koskaan edes osannut epäillä tämän olevan todellisuudessa muodonmuuttaja.

Kranan tiedustellessa ratsastusmahdollisuutta Dan katsoi Lucasta hetken arvioivasti ja varmisti satulavyön kireyden. Kukaan muu ei ollut Danin lisäksi koskaan ratsastanut Lucasilla, ainakaan sinä aikana, minkä hevospoika oli hänen kanssaan viettänyt, joten mies ei tiennyt varmasti, kuinka tämä suhtautuisi vieraaseen ratsastajaan. Lucas ei kuitenkaan tuntunut vaivaantuvan Kranan uteliaisuudesta, joten tuskin tällä mitään olisi sitä vastaan. Krana ei vaikuttanut mitenkään kokeneelta ratsastajalta, joten mikäli Lucas tuntisi olonsa uhatuksi tai epämukavaksi, niin varmasti tämä saisi heitettyä naisen tarvittaessa selästään. Ja Dan pysyttelisi tietenkin lähistöllä, joten tuskin mitään ikävää edes pääsisi tapahtumaan.
"Jos annat sen tutustua hajuusi ja pysyt rauhallisena, niin mikä ettei", hän vastasi, Kranan pyörähdellessä tiellä levottoman oloisena. Mies hymyili huvittuneena naisen levottomuudelle ja hymähti hieman tämän seuraaville sanoille.
"Siellä nyt on voinut tapahtua mitä hyvänsä. Jos kaikki ovat siellä kiltisti odottamassa meidän paluutamme, niin olen todellakin yllättynyt. Minua ei kyllä huvittaisi ryhtyä uudestaan maailman pelastajaksi, joten toivotaan parasta", Dan tokaisi pyöräyttäessään kipeytynyttä olkaansa.
"Meistä en sen sijaan olisi huolissani, vaikka emme löytäisikään takaisin. Jos nyt olen aivan rehellinen, niin minä en edes haluaisi palata, mutta kaipa se täytyy. Typeränä taisin mennä lupaamaan apuni heille. Sinulla ei kuitenkaan taida olla samanlaista velvollisuutta, mutta ajattelitko silti tulla? Jos haluat jo lähteä omille teillesi, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan. Olet auttanut minua jo enemmän, kuin olisin edes uskaltanut toivoa, mistä olen hyvin kiitollinen. Jos siis ikinä tarvitset jotakin, niin älä epäröi pyytää. Olen vastapalveluksen jos toisenkin velkaa."

"Köydenpätkää?" Nainen kysyi huvittuneena ja koitti peitellä liiallista epäuskoa äänestään. Vaikka hevonen olikin hänen silmiinsä enemmän saalis kuin uhkaa luova olento, oli nelijalkainen silti iso, nopea ja omasi kavioissaan voimaa ja sisukkuutta kenties jopa enemmän kuin hän - hänen oli vaikea kuvitella moisen kilpajuoksijan kavahtavan käärmeen kaltaista pientä kiemurtelijaa, saati sitten elotonta köydenpätkää, joka vain vaivaisesti muistutti rakenteeltaan käärmeen kiemurtelevia muotoja. "Voi pientä", kuului pieni myötätuntoinen hymähdys. Mahtoi olla vaikea elämä vaaroineen ja kaikkineen, vaikka olikin urhea suojelijamies vierellään. Urhea Dan, joka varjeli ja kohteli hyvin, lähetti turvaan ja nyt hevoselle puhuessaan näytti jopa vanhalta avioparilta lemmikkinsä kanssa. Vähemmästäkin tulisi kateelliseksi.

Rauhallisesti hän läheni levottomuuspurkauksensa jälkeen kilpailijaansa ja ojensi hevoselle kättään, pidätteli turhia energioita sisällään ja yritti vaikuttaa tyyneltä. Paikoillaan oleminen ei oikeastaan ollut paljonkaan hänen alaansa, hän oli toiminnan nainen jonka tarvi alinomaan olla liikkeessä ja tekemässä jotain. Turhanpäiväinen rauhoittuminen vain ärsytti hänen mieltään, laittoi paikat kutiamaan ja sai hänet levottomaksi, ja enemmän kuin varmasti hän uskoi vielä pilaavansa yhteyden hevosen kanssa. Ei hänestä ollut tämänkaltaisiin ystävyyssuhteisiin. "Näinkö?" Hän vielä varmisteli vielä Danilta tämän neuvottua häntä, joskin laski kätensä alas varsin pian tuntiessaan itsensä suhteellisen tyhmäksi roikottaessa kättään vain tyhjälle ilmalle.

Miehen seuraaville sanoille hän nauroi ja vilkaisi tuota kujeilevasti, vaikka huomio olikin suurimmaksi osaksi hevosessa. "Ei meidän pakko ole mennä. Voimme aina 'eksyä' matkalla ja löytää tiemme aina muualle. Ei minunkaan nenäni erehtymätön ole." Suloinen hymy. "Mutta jos menet, seuraan kyllä mukana. Olisi surkea näky löytää sinut tai kaunis hevosesi myöhemmin raaja tai pari köyhempänä, jos ne kuitenkin ryhtyvät kapinaan." Nyt hän siirtyi puhumaan nelijalkaiselle ja teeskenteli unohtavansa Danin kokonaan. "Mitä mieltä sinä olet, Lucas? Menemmekö tapaamaan hulluja miehiä vai löydämmekö teille tien kohti tulevaisuutta? Varmasti suloisen isäntäsi velvollisuudentunne antaa periksi edes kerran. Ja pyydän, vakuuta hänelle etteivät vastapalvelukset ole tarpeen. Eihän siitä kierteestä pääsisi ikinä irti." Krana kumartui hevosta kohden kuiskatakseen tuon korvaan, unohti osaksi rauhallisuutensa ja liikkui kenties liiankin rivakasti. "Tai jos haluat, voithan kertoa miten kiedoit Danin niin tiukasti ympärillesi. Eihän tuo uskalla päästää sinua silmistäsikään."