Villiä voimaa // Symbal ja Ciara

Limi oli saapunut Estbeen muutamaa päivää aiemmin. Hän oli osallistunut vanhempiensa vanhan tuttavan, Kumuhuuto Hjalaen sotataidon opetustunneille. Kumuhuuto oli iäkäs lohikäärme, joka oli merineidenkin parissa kunnioitettu ja arvostettu opettaja. Limiä ei oikeataan kiinnostanut moisen opiskelu ollenkaan, mutta hänen äitinsä oli tiukkana tässä asiassa. Mikäli tytär tahtoi opiskella kaikkia hömpötyksiään ja juosta maailman teillä ja turuilla, hänen oli myöskin ymmärrettävä Lohikäärmevuorten sotahistoriaa ja taktiikkaa, ja opittava myöskin henkilökohtaisesta taistelustaan teoriaa. Tätä ajatellessaan Limi tuhahti. Suurin syy oli taatusti se, että äiti tuli lohikäärmesuvusta, jossa oli varsinaisia sotakuningattaria oikein liuta, ja Limi oli perheen vanhin tytär.
Noh, myönnettäköön, että Limi oli lahjakas näissä jutuissa, synnynnäisellä viisaudella sotataitoon varustettu...Kumuhuuto kehui häntä tyytyväisenä useaan otteeseen.

Limi oli kävellyt keskelle ohutta kaarisiltaa, joka yhdisti kaupungin eri puoliskoita toisiinsa. Hän oli jäänyt ihailemaan miten kauniilta Estbe näytti kylpiessään iltakylpyään kauniiden kivilyhtyjensä valossa.
Lohikäärmeneito oli tuntenut viileän tuulen hyväilyn kasvoillaan..se sytytti hänen mieleensä ajatuksen hylätä ihmisilluusio ja muuntautua takaisin todelliseen olomuotoonsa, ja käydä hieman lentelemässä Estben yllä.
Limi ei kuitenkaan ehtinyt tätä haluaan toteuttaa, kun kuuli äänen takaansa. Ääni oli tuttu. Limi kääntyi ympäri nähdäkseen, kuka se oikein oli, ja siinä seisoi kaksi merinenuorukaista, jotka olivat olleet aiemmin samoilla oppitunneilla hänen kanssaan. Saman tien hänen taakseen tömähti joku, ja siellä seisoi kolmas merinenuorukainen virnistellen Limille typerästi. " Hyvää iltaa pojat, mikä teidät tähän toi?" Limi kysyi heiltä ystävälliseen sävyyn, mutta merine-nuorukaiset vain nauroivat hänelle takaisin kuorossa. "Ollaanpas sitä nyt mielin kielin" Sanoi suurin, mustasarvinen merine Limin edessä." Mitäs se kaikkien aikojen soturiprinsessa täällä yksinään, pimeällä?" Kuului karhea ääni hänen takaansa, ja seuraavaksi kolmas merine nuorukainen jo iskikin limiä kohti terävillä kynsillään, ja ne raapaisivat hänen käsivarteensa repäisten aukon hänen villaiseen viittaansa. Suomuista lohikäärmeennahkaa ne ivät kuitenkaan läpäisseet. Limi kiljahti säikähdyksestä, ja tunsi miten samanlainen isku osui hänen selkäänsä.
" Koetahan nyt olla urhoollinen ja kaikkia muita taitavampi, koeta!" Tuo ilkeä ja karhea ääni hohotti Limin takana, ja sai naaraan säikähtämään vielä enemmän ja vihdoin tavoittelemaan miekkaa vyötäisiltään. Limi ei kuitenkaan ehtinyt tehdä elettäkään, kun hän tunsi ruumiinsa läpi kulkevan voimakkaan värähdyksen, ja sitten hän tiesi, että nyt sitä mennään! Ilmassa leijui hetkisen ikään kuin kullanhohtoisen valon muodostamia riimuja Limin ja noiden kolmen merine hyökkääjän välillä. " Menkää pois! Paetkaa! En yhtään tiedä, mitä tapahtuu!" Limi kehoitti ahdistajiaan, mutta nämäkin olivat niin ällikällä päähän lyötyjä, etteivät saanet tehdyksi elettäkään. Sitten kuului valtaisa jyrähdys heidän altaan, ja alkoi kuulua nopeasti voimistuvaa ääntä, joka voi kuulua vain halkeavasta kivestä. Limi tuijotti jähmettyneenä siltaa, jolla hän näki jalkojensa seisovan. Merinet tajusivat vihdoin ottaa siivet alleen, ja ne lehahtivat yksi toisensa jälkeen lentoon, mutta Limi ei tahtonut uskoa, että hän oli murtanut yhden Estben silloista! Se mureni palasiksi alas rotkoon hurjalla vauhdilla ja hajoama saavutti häntä hetki hetkeltä. Limillä ei ollut mitään mahdollisuuksia muuttaa itseään takaisin omaan olomuotoonsa, sillä hän oli todella säikähtänyt ja ymmällään, joten hän vihdoin nykäisi itsensä juoksuun takaisin sinne, mistä oli tullutkin. " Voi taivaan tähden! Jos minä vain selviän tästä hengissä niin lupaan kumota tekemäni vahingon tavalla tai toisella!" Hän parkui pinkoessaan pitkin hajoavaa siltaa, joka ajoi häntä takaa.

Illan leppeä tuuli heilutteli ilkikurisesti hopeisia hiussuortuvia Symbalin kasvojen edessä, mutta ihmisenhahmoinen lohikäärme tuskin edes huomasi sitä. Lohikäärmenaaras katseli hajamielisenä valojen utuista välkettä pimenevässä illassa sitä varsinaisesti kuitenkaan näkemättä nojatessaan rotkon reunaa kiertävään kaiteeseen. Hän oli ollut nyt Estbessä jo toista viikkoa tultuaan tapaamaan erästä maagiystäväänsä huomattuaan kaipaavansa tuttua seuraa. Symbal oli kuitenkin saanut huomata ystävänsä olevan varsin kiireinen niin magian tutkimuksissaan kuin myös uuden oppipoikansa vahtimisessa, joten lohikäärme oli toisinaan tuntenut olevansa vain tiellä. Siitä syystä hän siis oli viettänyt useammankin illan vain vaeltelemalla pitkin Estben katuja elämäänsä ihmettelemässä. Symbal tunsi olonsa jollakin tavalla irralliseksi. Hänellä ei varsinaisesti ollut paikkaa minne mennä ja vaikka hänen ystävänsä muistutti jatkuvasti Symbalin olevan aina tervetullut kyläilemään milloin tahansa ja ettei tästä koskaan ollut mitään vaivaa, ei lohikäärmenaaras siltikään halunnut tungetella.

Symbalilla ei oikeastaan ollut minkäänlaista omaisuutta muutamaa kolikkoa ja yllään olevia vaatteita enempää. Tokihan hän voisi aina pyytää vanhemmiltaan tai sisaruksiltaan tarvitsemansa, mutta hän ei olisi tahtonut vaivata näitä ongelmillaan. Kaikki oli tuntunut olevan jotenkin yksinkertaisempaa ja helpompaa, kun hänellä oli ollut hänen korukauppansa. Päivät olivat silloin perustuneet tasaiseen arkeen ja Symbal oli jo edellisenä päivänä tiennyt suurin piirtein mitä seuraavana päivänä tekisi. Nykyään hän tunsi vaeltavansa päämäärättä kaupungista toiseen vailla selvää suunnitelmaa.
Symbal käänsi haikeana katseensa iltavalojen valaisemaan taianomaiseen kaupunkiin. Hän ei tiennyt, mitä hän oikein olisi halunnut. Hän voisi perustaa itselleen uuden korukaupan Estbeen, aloittaa kaiken alusta ja tehdä sitä työtä, mistä hän oli aikaisemmin niin suuresti nauttinut. Mutta silti jokin veti Symbalia toiseen suuntaan ja hän käänsi selkänsä merineiden ihastuttavalle kaupungille jääden tähyilemään ihmisten ja muodonmuuttajien hallitsemaan maahan.

Symbalin ajatukset katkesivat murtuvan kiven paukkeeseen. Hätkähtäen hän hypähti ilmaan säikähdyksestä tähyillen kiivaana ympärilleen yrittäessään havaita äänen lähdettä. Kauhukseen Symbal sai huomata, kuinka yhteen Estben uljaista kaarisilloista alkoi ilmaantua halkeamia kovan kiven murtuillessa palasiksi suurten lohkareiden pudotessa alas rotkoon. Symbal ei edes miettinyt, mitä teki, kun hän alkoi juosta katua pitkin kohti hajoavaa siltaa.
Kaavun helmat nilkkojaan nuollen valkea lohikäärme tömisteli paljain jaloin väistellen tiellä seisovia kulkijoita, joista useat olivat jähmettyneet tuijottamaan tyrmistyksen vallassa edessään avautumaa näkymää. Symbalilla ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa siitä mitä hän tekisi perille päästyään, mutta silti hän jatkoi juoksuaan päätyen viimein sillalle vievään risteykseen. Lohikäärme jäi tuijottamaan mykkänä murtuvaa siltaa saaden kauhukseen huomata, kuinka yksinäinen hahmo juoksi henkensä edestä pakoon kaarisillan kadotessa hänen takanaan pala palalta tyhjyyteen.

Limi ei ollut milloinkaan juossut yhtä kovaa.
Ehkä lohikäärmeenä matka maitsekin taittui nopeasti suuresta koosta johtuin mutta meno oli siitä huolimatta itse juoksijalle hyvin verkkaista. Nyt paniikki siivitti hänen jalkansa sellaiseen vauhtiin, jollaiseen Limi ei ikinä olisi uskonut kykenevänsä. Hänen edessään jatkui yhä kaunis kivinen kaarisilta, ja hänen takaansa, kantapäidensä alta se särkyi alas rotkoon niin, että hän tunsi jo juoksevansa tyhjän päällä. Sydän hakkasi käsittämättömällä voimalla hänen rinnassaan ja tuntui että keuhkot eivät ehtineet haukkoa tarpeeksi happea ilmasta siihen nähden, mitä hänen lihaksensa nyt tarvitsivat.
Samassa hänen jalkansa eivät enää tavoittaneetkaan alleen kovaa pintaa, ja Limi tunsi putoavansa nopeasti alaspäin. Se ei ollut oikeastaan pelottava tunne, vaan hyvin tuttu, mutta hän ymmärsi kuitenkin kuolevansa nyt, kun näki murtuvan sillan jatkavan juoksemistaan edellään, ja sitten jo yläpuolellaan! Viitan liepeet lehahtivat hänen silmilleen ja hän kuuli vain oman huutonsa.

Limistä tuntui että hän oli pudonnut jo ikuisuuden, kunnes hän tunsi miten hänen hartioihinsa ja käsivarsiinsa iskeytyi vihlaisten jotain terävää. Rysäys oli todella raju, ja Limin niska heilahti taakse ja taas takaisin eteen niin että hänen päässään sumeni. Lohikäärmeneito oli puoleksi tajuton, mutta hän tunsi siitä huolimatta, että vauhti alaspäin oli pysähtynyt, ja nyt hän tuntui liitelevän hitaasti paikallaan. Sitten alkoi kuulua väkijoukosta lähtevä soraääninen meteli ja hänen yläpuoleltaan kuului karjaisu; " Elossa on!"
Seuraavaksi Limi mäjähti maahan sellaisella voimalla, että kaikki ilma hänen keuhkoistaan tyhjeni, eivätkä ne suostuneet hetkeen toimimaan, ja hänen lopulta päästessään haukkomaan henkeään suu ja sieraimet täyttyivät karheasta villasta.
Joku riuhtaisi viitan hänen kasvoiltaan, ja hän sai vedettyä ilmaa sisäänsä. " Anteeksi tuo mahalasku, sinä olit mekoisen painava kantamus." Kuului ystävällinen ja matala miesääni, ja Limi näki kaksi rotevaa merineä yläpuolellaan tuijottamassa häntä huolestuneen näköisinä.

Symbal kiljaisi hätääntyneenä nähdessään tippuvien kivien saavuttavan sillalla juoksijan vieden tämän mukanaan. Rynnätessään kaiteen luokse oli lähellä, ettei Symbal kellahtanut itsekin tyhjän päälle, kun hän yritti etsiä katseellaan, mihin sillalta pudonnut oli joutunut. Paniikin värittämin ajatuksin lohikäärme yritti jo saada mieleensä loitsua, jonka avulla hän voisi muuttaa muotonsa todelliseen hahmoonsa voidakseen syöksyä apuun. Symbal ei kuitenkaan ollut koskaan mikään nopea loitsija ja nytkin hänen mielensä löi pelkkää tyhjää ja tuntui unohtaneen kaikki loitsut aina taikuuden alkeita myöten. Juuri kun Symbal oli menettää toivonsa mahdollisesta pelastuksesta, hän huomasi kahden merinen lentävän alhaalta näkyviin kantaen selvästi jonkinlaista taakkaa mukanaan. Paino vierähti Symbalin sydämeltä, kun hän tunnisti merineiden pitelevän sillalla juossutta henkilöä välissään. Helpottunut huokaus karkasi lohikäärmeen suomuisilta huulilta ja hänestä tuntui aivan kuin hän olisi voinut pyörtyä siihen paikkaan.
Selvittyään säikähdyksestä Symbal ravisteli itsensä irti ikävistä ajatuksista ja seurasi tarkasti, mihin suuntaan rotkosta lentäneet merinet laskeutuivat. Saatuaan itselleen suunnan Symbal lähti kipittämään kiireesti paikalle halutessaan varmistua kaikkien olevan kunnossa. Takanaan lohikäärme saattoi kuulla viimeistenkin kivenjärkäleiden tippuvan rotkoon sillan molempien päätyjen murennettua olemattomiin.
Kaduilla oli paljon väkeä, sillä useat olivat tulleet ulos jyrinän kutsumina ja tuijottivat nyt järkyttyneinä suuntaan, jossa aiemmin yksi kaupungin ylpeyksistä oli kohonnut. Symbal luovi väkijoukon halki yrittäen pitää kiirettä varoen kuitenkin astumasta kenenkään varpaille. Lohikäärmeen mielessä kävi ajatus, että onneksi he olivat maagien ja siivekkäiden olentojen asuttamassa kaupungissa, sillä muuten olisi voinut käydä paljon pahemmin.

Päästyään viimein paikalle Symbal sai huomata suuren väkijoukon kerääntyneen pienelle aukiolle. Moni näytti eksyneen paikalle sekä uteliaana että huolestuneena. Aluksi väen määrä sai Symbalin hämmentymään ja hän astui jo askelen kauemmaksi ajatellen, että tuskin häntä enää täällä tarvittaisiin. Väkijoukon parveilu sai kuitenkin Symbalin kurtistamaan kulmiaan, sillä paikalle kerääntyneet tuntuivat pakkautuneen varsin tiiviisti merineiden tuoman henkilön ympärille. Enempää miettimättä Symbal lähti tunkeutumaan väkijoukon lävitse.
"Perääntykää, perääntykää. Antakaa hänelle ilmaa hengittää. Älkää tunkeko liian lähelle", Symbal korotti ääntään ohjeistaen paikalle kerääntynyttä väkeä yrittäen samalla työntää näitä kauemmaksi tehdäkseen aukiolle tilaa. Lopulta väkijoukko alkoi hiljalleen väistyä ja Symbal huomasi päätyneensä aivan joukon keskelle huomaten viimein maassa yhä makaavan hahmon. Toinen merineistä nykäisi juuri silloin viitan sivuun ja Symbal huomasi tuijottavansa henkeään haukkovaa nuorta lohikäärmettä. Aukiolla oli yhä turhan paljon tungosta, joten valkea lohikäärme käänsi selkänsä lajitoverilleen ja työnteli vielä muutaman turhan lähelle tunkeutuneista kauemmas.
"Pyydän, perääntykää. Hän tarvitsee ilmaa", Symbal lausahti vielä viimeisen kerran ja kääntyi jälleen katsomaan helmiäishohtoista lohikäärmettä. Pintapuolin tällä näytti ainakin Symbalin näkökulmasta olevan kaikki jotakuinkin hyvin, mutta koskaan ei tietenkään voinut olla aivan varma. Elämänsä aikana Symbal oli saanut huomata, kuinka hyvin jotkut osasivat salata kipunsa ja kestivät sen inahtamattakaan yrittäessään esittää voivansa paremmin kuin todellisuudessa voivat.

Limi tunsi terävää ja vihlovaa kipua harteissaan ja käsivarsissaan. Kipu oli kovaa, mutta se auttoi häntä havahtumaan takaisin tähän hetkeen. Ilma alkoi jälleen kulkea Limin keuhkoissa, ja hän kohottautui varovasti istumaan. Hänet pelastaneiden merineiden lisäksi väkijoukon muodostaman ympyrän sisäpuolella näkyi valkea, kaksijalkaisessa hahmossa oleva lohikäärme naaras, joka näytti pitävän väkijoukkoa loitomalla. Limi huomasi tuntevansa helpotusta siitä, että paikalla oli hänen lajitoverinsa näiden kaikkien merineiden ja muiden lisäksi, joiden taidokkaasti rakennetun sillan hän oli juuri tuhonnut maan tomuksi.
" Luulin todella kuolevani!" Hän hengähti, osoittaen sanansa ei kenellekään, alkaen samalla koota itseään ylös maasta. Kipu vihlaisi jälleen hartioissa ilkeästi, mutta Limi pääsi kuitenkin kohottautumaan huterille jaloilleen." Taisimme aiheuttaa sinulle vammoja." Sanoi toinen roteva merine pahoittelevaan äänensävyyn. Toinen heistä astui lähemmäs ja tarkasteli lohikäärmeen selkäpuolta." Olen pahoillani, mutta se oli ainoa vaihtoehto tässä tilanteessa." Merine sanoi, ja veti Limin harmaata villaviittaa syrjään. Toinen merineistä vihelsi terävästi hampaidensa välistä." Täällä tarvitaan parantajaa!" Hän sitten huusi väkijoukolle, ja auttoi Limiä riisumaan villaisen vaatteensa. Hartioissa ja käsivarsissa oli molemmin puolin, sekä edessä että takana syvät kynsien jättämät jäljet, joista vuosi verta noroina pitkin Limin helmiäsihohtoista ihoa. " Oletko sinä muuten kunnossa?" Toinen pelastajista kysyi Limiltä samalla kun painoi raskaalla villavaatteella haavoja tyrehdyttääkseen verenvuodon. " Parantaja tänne!" Merine karjahti vielä uudemman kerran, nyt käskevämmin. Limi puisteli päätään." Kyllä, luulisin olevani." Hän kuitenkin sanoi. Kynnenjäljetkään eivät lopulta olisi paha vamma, sillä vaikka Limi olikin ihmishahmossaan, hän oli kuitenkin lohikäärme, ja vammat paranisivat nopeasti. Tosin kivuttomaksi se ei haavoja tehnyt. Sitten Limi kääntyi katsomaan hävityksen kauhistusta takanaan. Tai eihän siellä enää ollut mitään mitä olisi voinut katsoa. " Mitä oikein tapahtui?!" Kysyi sitten toinen merine, joka katseli hänkin alas rotkoon. " Voi en minä tiedä!" Limi puuskahti. " Jotakin vain tapahtui, ja tuhosin koko sillan olemattomiin!"

" Vandaali!" Kuului Sitten terävä huuto väkijoukosta. " Ennennäkemätöntä ilkivaltaa!" Huusi joku toinen. " Minä en käsitä miten he ovat näin kiittämättömiä kaiken sen avun ja sovun jälkeen jota olemme heille osoittaneet!" Kuului jonkun vanhuksen vihainen ja väpäjävä ääni sanovan aivan Limin läheltä. Voi ei! Limi ajatteli, ja hän huomasi tavoittelevansa katseellaan tuon valkean lohikäärmeen silmiä saadakseen lajitoveriltaan tukea tässä tilanteessa. " En minä tehnyt sitä tahallani!" Lohikäärmeneito huudahti. " Kuten sanoin, jotakin vain tapahtui!!"

Väkijoukosta alkoi kuulua yhä enemmän soraääniä.

Kun suurin osa aukiolle kerääntyneistä oli nyt viimein suostunut perääntymään paikalta, saattoi Symbalkin jättäytyä joukon reunamille. Toisen lohikäärmeen rotkosta pelastaneet merinemiehet näyttivät tarkastavan pelastettunsa kuntoa, joten Symbal ei nähnyt tarpeelliseksi tunkea tarjoamaan apuaan. Toisen merineistä kuitenkin huutaessa parantajaa Symbal katseli ympärilleen ihmetellen väkijoukon hetkellistä hiljaisuutta. Kenties paikalle ei ollut ilmestynyt vielä ainuttakaan parantajaa, mutta sen ei olisi pitänyt estää ketään auttamasta nuorta lohikäärmettä. Valkean naaraan kulmat kurtistuivat aavistuksen ja viimein hän astui pois aukiota kiertävästä kehästä suunnaten maassa istuvan lajitoverinsa luokse.
"En varsinaisesti ole parantaja, mutta voin kyllä sitoa hänen haavansa. Sen jälkeen hänet on kyllä vietävä varmuuden vuoksi vielä oikean parantajan luokse", Symbal sanoi ja polvistui tutkiakseen vaaleahiuksisen naaraan saamia haavoja. Hän kohotti varovasti toisen merinen pitelemää viittaa, mutta painoi sen kuitenkin takaisin antaen miehen jatkaa haavojen painamista samalla kun hän itse tutki muita lohikäärmeen saamia naarmuja.
"Tarvitsen sidetarpeita ja lämmintä vettä haavojen puhdistamiseen", Symbal katsahti aiemmin parantajaa huutanutta merineä kysyvästi kääntyen tämän jälkeen takaisin haavoittuneen lohikäärmeen puoleen.
"Yritämme tyrehdyttää haavat, mutta olet menettänyt jo jonkin verran verta. Jos sinua alkaa huimata niin paina pää polviesi väliin ja hengittele rauhassa. Ja ilmoita, jos sinua alkaa oksettaa tai tunnet olosi muuten huonoksi", vanhempi lohikäärmenaaras selitti tilannetta nuoremmalleen ja ohjeisti tätä rauhallisen lempeällä äänellä samalla, kun taitteli viitan toista kulmaa painaakseen sen lohikäärmeen olkapään haavoja vasten.

Symbal oli keskittynyt työhönsä, mutta ei silti voinut olla kuulematta väkijoukosta kantautunutta hälinää. Lohikäärme varmisti vielä, että oli huomannut varmasti kaikki suurimmat haavat, jonka jälkeen hän nousi seisomaan ja kääntyi katsomaan väkijoukon suuntaan ärtyneenä.
"Lopettakaa tuo. Siitä ei ole mitään apua ja kuten hän jo sanoi, ei hän sitä tarkoituksella tehnyt. Sillan voi aina korjata, ja nyt on tärkeämpää saada hänen haavansa sidottua. Hän kertoo varmasti mielellään, mitä todella tapahtui, mutta vasta sitten kun hän voi paremmin. Nyt pyydän, tuokaa minulle jotakin, millä voin puhdistaa ja sitoa hänen haavansa, ennen kuin viemme hänet parantajan luokse", suunnattuaan vielä viimeisen tiukan katseen paikalle kerääntyneihin, Symbal käänsi näille selkänsä ja keskittyi kokonaan lajitoverinsa auttamiseen.
"Älä hätäile, kaikki järjestyy varmasti", Symbal lausahti hiljaisella äänellä ja katsahti helmiäishohtoista naarasta ystävällisesti hymyillen.

Limi koetti hymyillä ystävälliselle valkealle lohikäärmeelle takaisin, mutta taisi lopulta tulla vain irvistäneeksi näyttäen helmiäishohtoisia hampaitaan. Koko illuusio hahmo oli vielä aika uusi Limille, ja tuollaiset pienet eleet, kuten hymy, tuottivat toisinaan päänvaivaa. Saatika sitten tilanteessa jossa oli juuri katsellut kuolemaa silmästä silmään ja vuosi verta haavoistaan. " Minun ehkä pitää jättää hymyily tuonnemmas." Limi sanoi pahoittelevaan sävyyn auttajalleen, ja huomasi, miten väkijoukon keskeltä purjehti iäkäs, päästä varpaisiin pronssin värinen merinelady, kantaen muassaan pientä metallilangasta tehtyä koria. Molemmat Limin pelastaja merinet loikkasivat naisen lähistölle ja alkoivat tehdä hänelle käytävää kuhisevien Estbeläisten lävitse. Vihdoin nainen saapui samaan piiriin Limin ja hänen uuden lohikäärmeystävänsä kanssa. Nainen pysähtyi. Äänekäs väkijoukko oli nyt hiljaa. Limi katsoi lohikäärmettä kohti; " Mitä luulet että nyt tapahtuu?" Hän kysyi, ja äänessä oli pieni värähdys. Se voi olla innokkuutta, tai sitten hienoista pelkoakin...todennäköisimmin molempia.
" Se joka kohottaa kätensä, tai täst eteenpäin edes äänensä tätä nuorta lohikäärmettä vastaan, tullaan tuomitsemaan mitä ankarimmin!!" Nainen sitten sanoi hyvin painokkaasti vahvalla ja käskevällä äänellään. Sitten pronssitar otti muutaman askelen eteenpäin ja tervehti lohikäärmeitä päännyökkäyksellä. " Minä olen erään johtavan suvun pää, Rouva Carmolis, sanovat." Hän esittäytyi ystävällisempään sävyyn ja suuntasi sitten sanansa valkealle lohikäärmeelle ojentaen pientä peiteltyä metallikoriaan. " Tässä on sinulle vähän ensiapuvälineitä ystäväni. Miehet lähettivät hakemaan kuumaa vettä, sitä tulee aivan juuri...Kas! Siinähän se saapuukin! No niin!" Rouva Carmolis läjäytti innostuneena kätensä yhteen ja Limin oli vaikea tajuta yhtäläisyyttä tämän hykertelevän rouvan ja sen äskeisen käskijättären välillä. " Kun saat tarvittavat toimenpiteet tehtyä, ystäväni, niin tulkaa minun asunnolleni, ja katsotaan sitten täytyykö noille haavoille tehdä jotain poppaskonteja." Hän sanoi ja siirsi katseensa nyt Limiin. " Sinä, saat hoivan jälkeen kertoa minulle tarkalleen, että mistä ihmeestä tässä on nyt kyse! Aivan ennenkuulumatonta. Totta tosiaan! Mutta luulenpa, että jos oikein yritämme, niin saamme vielä vahingon korjattua...minä olen henkilökohtaisesti sata varma, että et sinä suinkaan ilkeyttäsi tai muutoin tahallasi tätä tulmunkia aiheuttanut...no niin, tulkaa kun olette valmiit!" Näine sanoineen rouva Carmolis purjehti takaisin väkijoukkoon ja Limi jäi hölmistyneenä katsomaan hänen peräänsä.
" Kuka tuo oli? Tunnetko sinä hänet?" Limi kysyi toveriltaan hölmistyneenä.

Nuoren lohikäärmeen pahoittelevat sanat huvittivat Symbalia, mutta hän ei sanonut mitään. Siinä samassa väkijoukko alkoi kuitenkin jo liikehtiä levottomasti ja Symbal kohotti katseensa etsien levottomuuden lähdettä. Nähdessään paikalle saapuneen merinen valkea lohikäärme kallisti päätään mietteliäänä. Oli sanomattakin selvää, ettei juuri paikalle astellut henkilö ollut mikään tavallinen kadun tallaaja, ja Symbal muisteli nähneensä tämän joskus aikaisemmin jossain, vaikka ei ollutkaan aivan varma missä tai milloin.
"En tiedä, katsotaan", Symbal vastasi lyhyesti helmiäisen kysymykseen ja nousi jälleen seisomaan ottaakseen vastaan heidän luokseen väkijoukon lävitse lipuneen merinen. Lohikäärme tarkasteli merineä uteliaana tämän lausuessa julistustaan selvästi sitä myös tarkoittaen. Naisen esitellessä itsensä lyhyesti Symbal tunnisti merinen nimen ja muisti kuulleensa sen myös joskus aikaisemmin. Nähtävästi nuori lohikäärme oli saanut juuri puolelleen erään Estben vaikutusvaltaisimmista merineistä, eikä Symbal voinut olla tuntematta helpotusta. Jos kukaan ei olisi puuttunut tilanteeseen ja puhunut sillan tarkoituksetta rikkoneen lohikäärmeen puolesta, ei Symbal ollut lainkaan varma siitä, mitä olisi voinut tapahtua.

Symbal vastasi merinen nyökkäykseen lyhyellä niiauksella, eikä edes ehtinyt esittelemään itseään, kun rouva Carmolis oli jo luovuttanut hänelle korillisen sidetarpeita.
"Kiitoksia teille, nämä tulevat todella tarpeeseen. Arvostan osoittamaanne ystävällisyyttä", Symbal lausui nöyrästi aiempaa syvemmän niiauksen kera ja hymyili rouvalle säteilevästi. Hän ilahtui myös suuresti huomatessaan paikalle tuodun kuuman veden, sillä nyt hän saattoi puhdistaa nuoremman lohikäärmeen saamat haavat huolella.
"Tietenkin, tulemme heti, kun ehdimme ja katson, että hän pääsee turvallisesti perille", luotuaan vielä viimeisen kiitollisen silmäyksen rouva Carmolisiin, Symbal syventyi tutkimaan paikalle tuotuja ensiaputarvikkeita. Hän sai ilokseen huomata, ettei rouva ollut todellakaan säästellyt tarvikkeiden määrässä eikä laadussa, joten Symbal saisi sidottua toisen lohikäärmeen haavat hyvin.
"En voi sanoa tuntevani, mutta olen kyllä kuullut hänestä. Hän on yksi Estben merkittävimpien merinesukujen matriarkoista. Hänet tunnetaan ystävällisenä ja oikeudenmukaisena merinenä, joten sinun ei tarvitse olla huolissasi. Kerrot sitten vain rehellisesti, mitä sillalla tapahtui, niin sinulla ei pitäisi olla hätää", Symbal vastasi helmiäisen kysymykseen kerätessään muutamia tarvikkeita korista.

Saatuaan tavarat itseään miellyttävään järjestykseen Symbal kumartui jälleen loukkaantuneen puoleen katsoen tämän hohtaviin silmiin ystävällinen ilme kasvoillaan.
"Minun täytyy puhdistaa haavasi ja se kirvelee varmasti jonkin verran. Tärkeintä on nyt saada haavasi puhtaiksi, etteivät ne vain pääse tulehtumaan myöhemmin", tämän sanottuaan Symbal kohotti viitan toista kulmaa paljastaen ihmishahmoisen lohikäärmeen toisessa olkapäässä olevat haavat. Huolellisesti valkea lohikäärme alkoi puhdistaa ja sitoa nuorempansa haavoja huolellisesti haluamatta tuhlata enempää aikaa.
"Haluaisitko kertoa jotakin itsestäsi? Minun nimeni on muuten Symbal, entä sinun?" Symbalin tarkoitus oli saada vedettyä helmiäisen huomio muualle, jotta tämän voisi keskittyä johonkin muuhun kuin haavojen puhdistamisesta aiheutuvaan kipuun.

Valkea lohikäärme kertoi mitä tiesi rouva Carmolis;iksesta ja Limi nyökkäsi, tuntien suurta helpotusta. " Kuulostaa siltä että juuri hänen kaltaistaan henkilöä tässä tarvittiinkin." Nuori lohikäärme sitten totesi.
Seuraaville sanoille hän irvisti, nyt ihan tarkoituksella. " Niin, tiedän sen. Enköhän kestä." Limi sanoi urheasti ja nyökkäsi jälleen.
Puhdistaminen kirveli, mutta ei liikaa. Limi hengitti syvään ja koetti pysytellä mahdollisimman rentona. " Symbal. Hauska tavata, ettenkö sanoisi!" Hän vastasi toisen kysymykseen ja koetti naurahtaakin. " Minun nimeni on Limia Lei Nierinia, Limi." Hän esittäytyi ja ähkäisi sitten tuntiessaan kirvelyä seuraavassa haavassa.
Väkijoukko oli alkanut hiljalleen, vaikkakin yhä kohisten hajaantua paikalta, ja toinen roteva merine, joka oli pitänyt sitä loitomalla, saattoi kääntää huomionsa takaisin lohikäärmeisiin.
" Me voimme saatella teidät rouva Carmoliksen luo, kun olette valmiita." Hän sanoi ja jäi paikoilleen odottamaan, että Symbal saisi työnsä tehdyksi. " Matka ei ole pitkä, joten sinunkin pitäisi jaksaa kulkea sinne aivan hyvin." Merine sanoi sitten Limille hyväntuulisesti. "En usko että meidän tarvitsee taas kantaa sinua." Hän lisäsi ja naurahti sanojensa päätteksi.
" Joko olet valmiina?" Kysyi toinen merinemies joka juuri saapui heidän luokseen, osoittaen sanansa Symbalille.
Limi oli valmiina lähtemään matkaan heti kun Symbal vain olisi valmis.

Puhdistettuaan helmiäisen haavat, Symbal alkoi kääriä puhtaita siteitä tämän yläruumiin ympärille. Nyt puhtaina lohikäärmeen vammat eivät näyttäneet aivan niin pahoilta, kuin olisi voinut kuvitella. Symbal myös epäili, ettei niistä jäisi lainkaan jälkiä näin nuorelle lohikäärmeelle, varsinkin jos ne pidettäisiin puhtaina ja niiden annettaisiin parantua rauhassa.
"Niin, näistä ikävistä tapahtumista huolimatta on erittäin mukava tutustua sinuun, Limi", Symbal tervehti Limiä hymyllä ja jatkoi tämän haavojen sitomista.
Kun Symbal alkoi saada työtään päätökseen, rouva Carmoliksen tuoma kori tyhjeni tarvikkeista ja paikalle tuotu vesi oli värjäytynyt punaiseksi Limin verestä.

Valkea lohikäärme tarkasteli työnsä tulosta, kun molemmat lohikäärmeen pelastaneista merineistä olivat palanneet heidän luokseen.
"Tämä on jo melkein valmis. Ja kiitos kaikesta, mitä olette tehneet Limin ja minun vuoksi", lausuttuaan kiitoksensa merineille Symbal tarkisti vielä muutaman siteen kunnon ja kiristi yhtä niistä, ennen kuin nousi jälleen seisomaan.
"No niin, Limi. Katsotaanhan kuinka hyvin pääset liikkumaan. Ota rauhallisesti, meillä ei ole kiire mihinkään. Muistutan vielä, että olet menettänyt jonkin verran verta, minkä takia saatat tuntea pahoinvointia tai huimausta, joten älä tee mitään liian äkkinäisiä liikkeitä. Äläkä huoli, minä pysyn tässä vierelläsi, jos tarvitset apua."
Symbal katseli Limiä hetken hyvin tarkkaavaisena yrittäen erottaa tässä pienimmänkin uupumuksen tai pahoinvoinnin merkkejä. Lohikäärme näytti kuitenkin voivan olosuhteisiin nähden kohtuullisen hyvin, joten Symbal ojensi kätensä auttaakseen helmiäisen jaloilleen ja antaakseen tälle tukea tarvittaessa.

Matkaa ei ollut paljolti. Merinet opastivat lohikäärmeitä hetken matkaa kapeaa katua pitkin, jonka molemmin puolin oli korkeita asuntoja tuhka tiheään. Sitten tuli vähän väljempää ja lyhtyjen valaisema katu nousi hieman ylämäkeen. Sieltä, mäen päältä, kohosi heitä vastaan lohikäärmevuoren seinämä, jonka kylkeen oli taitaen kaiverrettu, vuoltu, veistetty ja taiottu kiiltävän mustaa kiveä oleva asunto. Kallioon louhitun asunnon ulko-ovi oli pitkä ja kapea. Sen molemmin puolin loistivat lyhdyt. Samanlaiset loistivat epäsymmetrisesti sijaitsevien pienten soikeiden ikkunoiden vierustoilla. Pieniä ikkunoita ja pikkuruisia parvekkeita, sekä ikkunoita isompia luukkuja; kuin ovia; erottui joka puolella rouva Carmoliksen kotia.
" No niin, olemme perillä." Toinen merineistä sanoi. " Koputtakaa vain ovelle. Teitä osataan odottaa ja otetaan kyllä kyselemättä vastaan." Hän vielä sanoi ja huitaisi sitten kädellään hyvästiksi. Samoin teki toinen merine, ja he kääntyivät takaisin tulosuuntaan ja loikkasivat kummatkin yhtaikaa ilmaan, lähtien lentämään hiljalleen muutaman metrin korkeudella Estben katujen yllä. Limi huusi heidän peräänsä kiitosta ja heitä. Hänen mielessään käväisi ajatus, että jossain vaiheessa nuo merinet saisivat vielä häneltä jonkin palkinnon, sillä olivathan he pelastaneet hänen henkensä. Limi ajatteli antavansa jotain - koska oli lohikäärme- koreaa, arvokasta ja säihkyvää. " Haluaisin palkita heidät jotenkin, mutten tietenkään tiedä edes heidän nimiään." Hän sanoi, ja sitten hänen silmänsä siirtyivät tuon pienen kivipalatsin ulko-ovelle, jonne oli ilmestynyt siro ja kullanhohtoinen merine nainen, joka viittoi tulijoille hymyillen. Kyseessä oli ilmeisesti Rouva Carmoliksen sisäkkö, joka oli havainnut heidät ja tullut ovelle vastaan.

Matka rouva Carmoliksen talolle oli yllättävän lyhyt, eikä Symbal ollut aiemmin edes ajatellut, että yksi Estben tärkeimmistä henkilöistä asui kaupungin tässä osassa. Tosin ei lohikäärme ollut pitänyt koskaan kovin tarkkaa kirjaa merkkihenkilöiden asuinsijoista, joten siinä ei varsinaisesti ollut mitään yllättävää. Ihmetellessään hulppeaa vuorenrinnekartanoa Symbal nyökäytti ohimennen päätään poistuville Merineille ja hymisi kiitoksensa. Hän oli hieman hämmentynyt edessään olevasta talosta, sillä se ei ollut aivan sellainen, kuin mitä hän oli odottanut. Synkänmusta kivi ja hajanaiset ikkunat muodostivat elegantin kokonaisuuden, joka ei Symbalin mielestä aivan vastannut hänen käsitystään rouva Carmoliksesta. Hän oli rouvan tavattuaan kuvitellut törmäävänsä valtavien muotoon kasvatettujen kukkapenkkien rajaamaan vaaleaan taloon, joka olisi ollut säntillisyyden perikuva.

Symbal ravisti kipakasti merkityksettömät mietteet päästään kuullessaan Limin puhuvan merineiden palkkioista.
"Niin, he olivat kyllä todella avuliaita. Kenties voisit kysyä rouva Carmolikselta keitä he olivat ja kuinka voisit ottaa heihin vielä yhteyttä", Symbal tuumi, kun kultainen merine ilmaantui oven kynnykselle.
"Tule, mennään selvittämään tämä soppa niin saavat merinetkin jälleen mielenrauhan sillan murtumisen osalta." Symbal seurasi sisäkköä sisälle kartanon avaraan ja valoisaan aulaan, josta johti etuoven tapaan muita korkeita ja kapeita oviaukkoja kaupunkiasunnon toisiin tiloihin. Symbal ehti nähdä muihin huoneisiin vain vilaukselta, kun sisäkkö näytti lohikäärmeille tietä lyhyttä käytävää pitkin erääseen päätyhuoneeseen, joka paljastui mahdollisesti työhuoneeksi. Symbal antoi katseensa kiertää huoneessa ja hän näki, että yhtä sen seinistä hallitsivat korkeat kirjahyllyt, ja huoneen päädyssä oli siisti työpöytä, mutta siinä samassa Symbal huomasikin jo rouva Carmoliksen, joka istui katetun teepöydän ääressä ja nousi nyt hymyillen seisomaan ottaakseen vieraansa vastaan.

" No niin teenkin." Limi vastasi Symbalin hyvään neuvoon ja lähti tämän perässä kohti ovea. Jos Limillä olisi ollut korvansa, ne olisivat olleet luimussa niskaa pitkin...nytkin hän kulki hieman päätään riiputtaen ja laahaavin askelin...olihan tämä nyt noloa, ja hänen syytään, ainakin suurimmaksi osaksi.

" No niin, saavuittekin pian, tervetuloa!" Sanoi Rouva Carmolis herttaisesti lohikäärmeille.
"Kelpaako tuore pulla?" Hän kysyi nostaen käteensä vadin, joka oli kukkuroilaan vastaleivottua vehnästä." Minä syön tätä herkkua aivan liikaa, ja se kyllä jää liikakiloina kiinni joka paikkaan" Hän puhua pulputti ja sitten hänen katseessaan ailahti huoli. Hän katsoi ensin Limiä ja sen jälkeen Symbalia." Miten haavat? Saitko ne millaiseen kuntoon tuolla...täytyykö meidän ensin hoitaa vammat, vai voimmeko käydä suoraan pöydän ääreen ja siirtyä siihen mielenkiintoisempaan osioon?"
Limi koetti hymyillä pronssittarelle. Tälläkertaa se onnistuikin ihan kiitettävästi." Kiitos kysymästä rouva Carmolis, mutta minulla on aivan hyvä olo, uskon että Symbal teki hyvää työtä, ja vammojen voi antaa olla ja antaa vain parantua....ja mitä pullaan tulee, niin taidan ystävällisesti jättää väliin."
" No sehän on selvä sitten, käy istumaan...mikä sinun nimesi nyt sitten olikaan?" Rouva Carmolis kehoitti Limiä ja tämä esitteli itsensä.
" Ja sinua ilmeisesti voimme kutsua Symbaliksi..Symbal Sädehelmi kenties? Usvalaakson valtiattaren sukua? Olenko oikeassa?" Rouvan ääni oli herttainen ja ystävällinen, mutta katse terävä ja tutkiva hänen seuratessaan Symbalia.

Rouva Carmoliksen vieraanvaraisuus lämmitti Symbalin mieltä, ja hän hymyili merinelle ystävällisesti samalla, kun pudisti lyhyesti päätään pullatarjoukselle. Lempeästä lohikäärmeestä tuntui vaikealta saada puheenvuoroa tämän epätavallisen vilkkaalta vaikuttavan merinerouvan seurassa, kun puheenaiheet tuntuivat hyppivän suunnasta toiseen Symbalin pysyessä hädintuskin edes perässä.
"Niin, hoidin Limin haavat parhaani mukaan. En usko, että niistä koituu hänelle paljoa vaivaa, mutta olisi hyvä, että joku parantajista vilkaisisi niitä vielä myöhemmin. En haluaisi ottaa minkäänlaista riskiä tulehdusvaaran takia", Symbal selitti tilanteen vilkaistessaan Limiä huolestuneena. Hän toivoi, ettei helmiäinen yrittänyt esittää urheampaa, kuin todellisuudessa oli.

Symbalin mielessä käväisi ajatus, että myöhäinen teehetki rouva Carmoliksen seurassa alkoi vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta tapahtumalta. Ainakin hän yllättyi suuresti, kun merine oli tunnistanut hänet ja osannut vielä kaiken lisäksi yhdistää hänet Usvalaakson valtiattareen.
"Kyllä, olette aivan oikeassa rouva Carmolis. Minä olen Symbal ja Rinoa Hohtosiipi on serkkuni äitini puolelta sukua", valkea lohikäärme kertoi lyhyesti asetuttuaan teepöydän ääreen. Hän vastasi pronssisen merinen tutkivaan katseeseen miettien, mitä kaikkea tuon tunnetun ja johtavassa asemassa olevan naisen mielessä mahtoi liikkua.

Rouva Carmolis hymyili lämmintä hymmyään ja kehoitti Limiä uudelleen istumaan alas. Limi istahti heti rouvan käskystä, ja merine johtajatar katsoi häneen tyytyväisenä hymyillen.
Pöytä, jolla kattaus oli, ja tuolit, olivat valkeaksi maalattua metallia, johon oli taiteiltu käsin toinen toistaan taidokkaampia lehti ja kukka kuvioita. Kuvioihin oli sivelty sinne tänne kukltakoristeluja, ja ne olivat tosiaan ilo silmälle.
" Ah niin, Symbal, minä tunnen Serkkusi Rhinoa Hohtosiiven jotensakin hyvin, sillä olen viettänyt hänen laaksossaan useita vuosia aikanaan...siellä minä olen oppini saanut, olen parantaja-maagi. Olisin sinne jäänytkin mielelläni, vaikkapa sitten koko loppu iäkseni, mutta sukuni velvoitti toisin." Nyt rouva Carmolis vetäytyi tuolissaan hieman taaksepäin ja tutkaili lohikäärmenaaraita pronssinhohtoisilla silmillään.
Limin päässä laukkasivat erilaiset ajatukset siitä, mitä tämän mahdollisesti mietti tai aikoisi sanoa, kunnes rouvan lämpöinen hymy jälleen ilmestyi ja rauhtoitti hänet. " Mikäli sinulla Limi on sellainen ongelma, mitä minä luulen, niin voisi olla erinomaista, jos suostuisit hakeutumaan Usvalaaksoon..ja erinomaisempaa olisi jos ystävämme Symbal Sädehelmi tässä suostuisi lähtemään sinne kanssasi...mutta kerrohan nyt, miten kaikki oikein kävi?"

Ja Limi kertoi. Hän kertoi niistä kolmesta luokkatoveristaan, ja hallitsemattomasta magiasta ja aivan kaikesta juuri niin kuin se oli mennyt, ja lopusta sen mitä hän muisti, sillä toki hänen mielikuvansa olivat hieman sekavia. Päästyään kertomuksensa loppuun Limi kaatoi pöydällä seisovasta sitruunavesikannusta täyden lasin itselleen ja kulautti sen kaiken yhdellä kulauksella alas, jääden sitten katselemaan Symbalia ja rouva Carmolista odottaen mitä nämä mahtaisivat sanoa?

Kuultuaan rouva Carmoliksen menneisyydestä Usvalaaksossa, Symbal ei voinut olla yllättymättä iloisesti.
"Puutarha todellakin on mitä lumoavin paikka. Paikasta liikkuvat huhut eivät varsinkaan ole kaikki täysin tuulesta temmattuja", lohikäärmenaaras totesi hymyillen lämpimästi rouva Carmoliksen paljastettua viihtyneensä laaksossa. Symbalkin vietti siellä toisinaan hyvin mielellään aikaansa. Puutarhassa vallitseva kauneuden ja rauhan yhdistelmä oli jotakin niin ainutlaatuista, että se teki Symbaliinkin syvän vaikutuksen huolimatta siitä kuinka monta kertaa hän siellä oli tähän mennessä käynyt.

Symbal mietti, oliko Rinoa mahtanut antaa yhden hohtosiivenkukkakoruistaan tälle herttaiselle merinerouvalle. Lohikäärmeestä se tuntui hyvin mahdolliselta. Useimmiten korun saivat kaikki, ketkä viettivät vähänkin pidemmän ajan laaksossa. Harvat heistä tosin tiesivät, että korut olivat Symbalin tekemiä, vaikka Rinoa toki viimeistelikin jokaisen korun itse omilla loitsuillaan. Edes Symbal ei voinut rehellisesti väittää tietävänsä, millaisia loitsuja Rinoa koruihin kätki, mutta hän kuitenkin ymmärsi päällisin puolin niiden merkityksen.
Jotkut ihmettelivät aina joskus, miksi Symbal ei omistanut kyseistä korua, vaikka hän olikin hyvin läheinen Usvalaakson valtiattaren kanssa. Rinoa oli kyllä aikoinaan tarjonnut ensimmäistä koruista hänelle, mutta valkeasta lohikäärmeestä se ei jotenkin tuntunut sopivalta. Lopulta serkukset olivat päätyneet kompromissiin, ja Symbal oli tehnyt itselleen nykyään aina mukanaan pitämänsä nilkkarenkaan. Rengas oli hyvin samantyylinen kukkien kanssa, ja Rinoa oli lumonnut sen hyvin samaan tapaan kuitenkin sillä erolla, että Symbal itse saattoi helposti lisätä renkaan istutettuihin kiviin omia loitsujaan tarvittaessa.

Merinen mainitessa Usvalaaksoon lähtemisestä Symbal katsahti naista ihmeissään, muttei kuitenkaan sanonut vielä mitään, sillä Limi oli juuri aloittamaisillaan kertomustaan. Lohikäärme kuunteli lajitoverinsa kuvailuja tapahtumista hiljaisen mietteliäänä antaen tämän puhua rauhassa loppuun.
"Aaa, taidankin nyt ymmärtää, mitä tarkoitatte Usvalaaksoon menemisellä, rouva Carmolis", Symbal tuumi ja nyökytteli mietteissään päätään. Rinoa varmasti toivottaisi nuoren lohikäärmeen lämpimästi tervetulleeksi ja auttaisi tätä kaikin mahdollisin tavoin.
"Limi todellakin voisi hyötyä käynnistä puutarhassa. Minä tietenkin lähden mielelläni saattamaan häntä. Laaksoon voi olla vaikea löytää, ellei ole koskaan aikaisemmin siellä käynyt."
Tavallisesti Symbal kävi tapaamassa serkkuaan säännöllisin väliajoin, mutta viime kerrasta oli ehtinyt kulua jo jonkin aikaa. Limin matka siis sattui sopivaan aikaan, eikä Symbalilla ollut muutenkaan sen suurempia tulevaisuuden suunnitelmia, joten puutarhassa käynti oli parempi kuin vain hyvä ajatus.

Rouva Carmolis istui suu mutrussa Limiä tuijottaen ja hänen pitkäkyntiset sormensa naputtivat metallipöytää nopeasti ja hermostuneesti. Limi vastasi rohkeasti Merinettären katseeseen, vaikka tunsikin aikalaista syyllisyyttä rinnuksissaan. " Tämä on todella ikävä juttu!" Puuskahti rouva Carmolis sitten, ja Limi hätkähti silmin nähden. " Minä tiedän keitä ne pojat olivat, Limi, ja voit olla aivan varma, että he saavat tuta tekojensa seuraamukset! Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö sinun sanaasi voisi luottaa, Limia Lei Nierinia." Carmoliksen sanat olivat hyvin painavia, ja Limi tunsi yhtaikaa helpotusta ja hämmästystä. " Älä siis jännitä." Carmolis lisäsi lempeämmin, nyt hymyille nuorelle lohikäärmeelle.
" Minua ilahduttaa kuulla, että sinä Symbal lähdet mielelläsi viemään Limiä usvalaaksoon..olemme siis samaa mieltä, että se olisi hänelle erinomainen ratkaisu oppia hallitsemaan ihmisilluusionsa paremmin...sillä tämä tämmöinen ei voi kovin pitkään jatkua. Oijjoi, minä lähtisin niin kovin mielelläni itse, mutta se ei valitettavasti ole mahdollista, velvollisuuteni täällä estävät sen."
Nyt Rouva Carmolis taputti käsiään innoissaan yhteen ja katsoi kumpaankin kahvipöydässään istuvaan lohikäärmeeseen hieman viekkaasti.
" Meillehän jää nyt sitten enää yksi ainoa ongelma, ja se koskee sillan korjaamista...saanko kysyä, miten te sen entisöinnin toteuttaisitte, arvon lohikäärmeystäväni? Selvähän on, että se vaatii paljon magiaa, paljon voimaa, ja sitä saamme tietenkin lohikäärmeiltä. Meistä merineistä löytyy taas seppiä, jotka osaavat tarvittavat loitsut erinomaisesti...mutta mikä olisi teidän ehdotuksenne tässä tilanteessa?"

Limin ajatukset askartelivat Uvalaakson parissa...hän ei ollut milloinkaan käynyt siellä, vaikka toki tiesi, kuka Rhinoa hohtosiipi oli ja millaisesta paikasta oli kyse...hänen vanhempansa ja veljensä tiesivät paikan häntä paremmin...huh, näytti siltä, että häneltä itseltään ei kysyttäisi lainkaan, halusiko hän kenties mennä minnekään Usvalaaksoon Rhinoan puutarhaan...se ajatus sai Limin hymyilemään vienosti. Rouva Carmolis oli todellakin nainen, joka oli oppinut käskemään! Noh, todellisuudesta se oli hänestäkin erinomainen idea...sillä vaikka asia ei häntä niin suuresti kiinnostanutkaan, oli totta, että tälläinen karkaileva vahva magia ei voinut kauhean kauaa Limin elämää hallita, eritoten jos hän aikoi viihtyä enemmän ja enemmän ihmisilluusiossaan. Ja Symbal olisi taatusti mukavaa matkaseuraa hänelle.

Sitten Limi keskittyi ajattelemaan Rouva Carmoliksen kysymystä sillan korjaamisesta.
Hän vilkaisi helmiäisilmillään valkeaan Symbaliin. " En tiedä, riittääkö meidän kahden voima tähän...tai onko täällä Estbessä paikalla lohikäärmeitä, jotka haluaisivat moiseen yhteishyvään osallistua...tai haluaako Symbalkaan...mutta vanhempani lentävät tänne nopeasti jos tarvitaan, isäni on elementitön Hiilemusta, hyvin voimakas, ja äitini Tulihäntä...en tiedä tunnetteko heitä, mutta he lentävät tänne päivässä...äitini nopeamminkin, se on hänen vahvuutensa."

Symbal oli hiljentynyt omiin ajatuksiinsa mietiskellessään niin omaansa kuin myös Limin tilannetta. Rouva Carmoliksen uhotessa merinepoikien perään lohikäärme pysytteli hiljaa, sillä hänellä ei varsinaisesti ollut mielipidettä asiaan. Symbal ei tuntenut Limin kuvaamia henkilöitä, eikä heidän välinsä varsinaisesti edes kuuluneet Symbalin huolenaiheisiin. Tokihan hän tunsi sympatiaa Limiä kohtaan, mutta tietämättä välikohtaukseen johtaneita mahdollisia syvempiä syitä, ei Symbal tuntenut tarvetta kommentoida tapahtunutta.

Sillan korjaamiseen liittyviin asioihin sen sijaan Symbalkin saattoi ottaa osaa.
"Jos apua kaipaatte, niin minä olen kyllä käytettävissänne. En voi sanoa tietäväni paljoakaan sillan korjaamiseen liittyvistä yksityiskohdista, mutta autan siellä missä voin", Symbal lausahti ja kumarsi päätään aavistuksen merinerouvan edessä. Loppujen lopuksi Symbal oli vain vieraana Estbessä, minkä vuoksi hän ainakin näin aluksi arasteli esittää omia ideoitaan sillan korjaamiseksi. Moni silloista paremmin perillä oleva merinemestari tuskin katsoisi hyvällä, jos Symbalin kaltainen ulkopuolinen lähtisi heitä tietämättömänä neuvomaan.

Hetkisen verran Symbal mietti ystäviään ja tuttaviaan, jotka olisivat mahdollisesti valmiita auttamaan heitä. Lista jäi lohikäärmeen pettymykseksi säälittävän lyhyeksi. Ensimmäiseksi hän tietenkin ajatteli siskoaan Coralia, mutta tästä tuskin olisi heille suurtakaan apua. Sisko oli niin keskittynyt valtaamaansa vuoristolaakson hallitsemiseen ja naapurilohikäärmeilleen uhitteluun, että tältä tuskin liikeni edes ajatuksen rahtusta millekään muulle. Kaiken lisäksi tämä olisi luultavasti vain nauranut päin heidän naamaansa saadessaan kuulla Estben sillan sortumisesta. Coral oli Symbalille hyvin rakas, mutta valkean naaraan oli pakko myöntää, että toisinaan tämän luonne paljastui vähän turhankin särmikkääksi. Näin kiltisti ajateltuna.
Kuten Limikin oli ajatellut vanhempiaan, Symbal soi hetkisen ajatuksistaan omilleen, kuten myös kahdelle veljelleen. Hän kuitenkin tiesi näiden viihtyvän enimmäkseen Lohikäärmevuorten länsireunalla, joten heistä tuskin olisi apua ainakaan tähän hätään. Muista tuntemistaan lohikäärmeistä Symbal ei valitettavasti tiennyt tarpeeksi, jotta olisi voinut ottaa näihin yhteyttä lukuun ottamatta tietenkin Rinoaa. Usvalaakson valtiatar oli kuitenkin usein hyvin kiireinen, eikä edes poistunut mielellään laaksostaan, joten Symbal ei millään haluaisi vaivata tätä niin vähäpätöisellä asialla kuin sillan korjaus.

Ajatellessaan asiaa tarkemmin Symbal oli viime aikoina viettänyt aivan liian paljon aikaansa yksin kuoreensa sulkeutuneena tai kierrellyt ihmisten ja muodonmuuttajien hallitsemilla alueilla vältellen kaikkia vastaantulijoita. Tällainen päämäärättömyys ja suruluonteisuus oli Symbalille harvinaista, mutta jostakin syystä siitä oli viime aikoina tullut hänelle turhankin tuttu kumppani. Lohikäärme tarvitsi todellakin uuden suunnan elämälleen, jotakin mihin keskittyä ja johon tarttua sillä ilolla ja innokkuudella, josta hän niin suuresti nautti.
Tällä hetkellä elämänmuutos sai kuitenkin odottaa heidän muiden ongelmiensa takia.
"Uskoakseni kaikista vapaaehtoisista olisi apua sillan korjaamisessa. Pahoin pelkään, ettei oma perheeni ole kuitenkaan tällä hetkellä niin lähellä, että heihin saisi helposti yhteyden. Yritän kuitenkin vielä miettiä, jos mieleeni sattuisi tulemaan joku, josta voisi olla meille apua."