Vastauksia etsimässä

Kaksikon viimein päästyä helppokulkuisemmalle polulle pois helmoja riipivästä aluskasvillisuudesta, ei Symbal voinut olla huokaisematta helpotuksesta. Nyt kun hän jälleen suurin piirtein tiesi olinpaikkansa, vaikutti loppumatka monin verroin helpommalta. Symbal jopa uskaltautui lisäämään vauhtia aikaisempaa itsevarmempana unohtamatta kuitenkaan seurata Merisen jokaista liikahdusta sen varalta, että tyttö alkaisi osoittaa suurempia uupumisen merkkejä. Lohikäärme oli huolissaan Merisen kompuroinnista, mutta hän ei ollut aivan varma, kuinka paljon siitä saattoi laittaa sokaistumisen piikkiin. Lopulta Symbal pakotti itsensä hiljentämään tahtia, kun Merisen askellus alkoi tuntua yhä haparoivammalta tämän nojatessa lohikäärmeen kättä vasten aina vain voimakkaammin. Symbal silmäili Meriseä huolestuneena miettien, pitäisikö heidän kuitenkin pysähtyä lepäämään ja odottamaan myrskyn lakkaamista.
"En voi sanoa aivan varmasti, mutta meidän pitäisi pian tulla paikkaan, jossa tämä käyttämämme polku haarautuu. Siitä ei ole sen jälkeen enää kovin pitkä matka tuntemalleni Orumiliin johtavan luolaston sisäänkäynnille", Symbal pyrki pitämään äänensä vakaana vastatessaan Meriselle. Toisen äänestä selvästi kajahtava uupumus kirvelsi lohikäärmeen sydäntä, eikä hän tiennyt, kuinka kauan hän vielä raaskisi pakottaa tytön pysymään liikkeellä, kun tämä pysyi tuskin edes pystyssä nytkään. Polulle pääsemisen jälkeinen toivo alkoi hälyttävästi kääntyä epätoivoon, sillä Symbalin tarkoittaman polunhaaran olisi pitänyt tulla vastaan jo aikoja sitten. Tokihan Symbal tiesi, että hänen viimeisimmästä käynnistään Orumilissa oli jo aikaa, mutta ei kai yksi polku voisi sinä aikana kadota kokonaan jäljettömiin. Pakkohan muidenkin oli käyttää samaa reittiä, joka takasi yhden varmimmista teistä tuohon lainsuojattomien kaupunkiin.

Matkan edetessä levottomuus kasvoi yhä Symbalin mielessä ja hän alkoi olla jo lähellä luovuttamista, kun hän yllättäen pysähtyi keskelle polkua tuijottamaan edessäpäin polun vierellä häämöttävää suurikokoista kiveä. Kivi näytti aivan samalta, kuin vuosia sitten, kun hän oli ensimmäisen kerran kulkenut tämän matkan kiemurtelevia polkuja pitkin Suurmetsän halki. Harmittoman ja yksinäiseltä vaikuttavan kiven olisi voinut ohittaa pelkällä olankohautuksella maisemaan kuuluvana luonnollisena yksityiskohtana, mutta Symbal tiesi, että heti kiven takana polun haara kääntyi vasemmalle ja johdattaisi heidät luolastoon. Helpotus sai Symbalin polvet lähes notkahtamaan, kun hän viimein tiesi aivan varmasti olevansa oikealla polulla, vaikka hän oli jo useaan otteeseen ehtinyt pelkäämään pahinta. Väsymys oli saanut lohikäärmeenkin jo lähes laahustamaan, mutta nyt hän tunsi olonsa varsin reippaaksi.
"Olemme lähes perillä. Enää ei ole pitkä matka ja pääsemme aivan kohta sateensuojaan Orumiliin johtaviin tunneleihin", innoissaan heidän edistymisestään Symbal katsahti Meriseen hymyillen. Tytön kasvoilta selvästi paistava väsymys sai lohikäärmeen kuitenkin kurtistamaan kulmiaan. Vilkaisuaan edessäpäin häämöttävään kiveen ja katseltuaan hetken Meriseä arvioivasti Symbalin kasvoille ilmestyi lähes tyytyväinen virne.
"Tule, minä kannan sinut loppumatkan", Symbal tokaisi lyhyesti ja antamatta Meriselle enempää aikaa ajatella, hän oli jo vetänyt märän viitana pois selästään ja heilauttanut sen Merisen olkapäille muistaen kuitenkin samalla varoa tämän olalla keikkuvaa Ravia. Aseteltuaan viitan hupun huolellisesti, jotta variskin jäi sateensuojaan, Symbal kyykistyi tytön eteen nykäisten tämän rivakasti reppuselkäänsä. Kiemurreltuaan hetken uuden painon alla lohikäärme totesi kaikesta siitä märästä kankaasta huolimatta pystyvänsä liikkumaan tarpeeksi helposti. Merise ei myöskään painanut liikaa, eikä matka tulisi olemaan liian pitkä, joten he pärjäisivät aivan varmasti hyvin ainakin luolastolle asti.


// Minäkin olisin päätellyt jotakuinkin tuolla tavalla ajan suhteen. Ja vaikka maailma ehtikin muuttua tässä välissä, ei se tunnu liian erilaiselta, etteikö tätä peliä saisi pelattua sujuvasti loppuun ainakaan Symbalin osalta. Aiemmista viesteistä tosin muutama yksityiskohta on muuttunut, mutta ei se maailmaa kaada ainakaan minun osaltani. \\

Jossain vaiheessa Merisestä alkoi tuntua, että häneltä oli mennyt ajantaju; tumma harmaus ja sateen väsymätön kohina ja hänen päälleen jatkuvana virtana satava vesi täyttivät kaikki hänen aistinsa saaden hänen päänsä tyhjäksi kaikista ajatuksista. Määrittelemättömän ajan kuluttua - Merise ei olisi osannut sanoa oliko se kaksi tuntia vai pari hetkeä - hän havahtui Symbalin ääneen. Tunnelit... Merise oli kuullut tunneleista. Ne muodostivat kuulemma monimutkaisen maanalaisen verkoston jonne väistämättä eksyi, jos ei tiennyt tarkalleen minne oli menossa, ja kuuleman mukaan siellä odotti kaikenlaisia ikäviä yllätyksiä. Symbal kuulosti kuitenkin varsin varmalta eikä sateesta pois pääseminen kuulostanut lainkaan pahalta, ei suinkaan...

Merise oli liian keskittynyt ajatuksiinsa tajutakseen, mitä Symbal sanoi seuraavaksi, ja ennen kuin hän edes huomasi Symbal oli peittänyt hänet viitallaan ja nostanut selkäänsä. Merise äännähti yllättyneesti ja aikoi vastustella, mutta sillä hetkellä kun hänen jalkansa irtosivat maasta tuntui kuin kaikki voima olisi äkisti kadonnut niistä. Merise kietoi kätensä lohikäärmeneidon kaulan ympärille ja tyytyväisesti hymähtäen painoi kasvonsa tämän kaulaa vasten.

"Hei, Symbal", Merise mumisi vasten lohikäärmeen kaulaa hetken kuluttua. Hänen äänensä kuulosti pitkän vaitiolon ja väsymyksen takia jopa karheammalta kuin tavallisesti. "Miten sinä oikeastaan tiedät reitin Orumiliin? Tai mitä oikein toimitit kun kävit siellä viimeksi?"

//Minusta tuo vaikuttaa ihan hyvältä ratkaisulta. Tämän pelin kannalta ei mielestäni mikään ratkaiseva ole muuttunut mikäli oikein käsitän, joten enpä näe syytä suuremmille ongelmille. //

Nyt kun Symbal ei enää joutunut raahaamaan Meriseä kädestä pitäen polkua pitkin, tuntui matka sujuvan vaivattomammin. Merise vaikutti niin voipuneelta, että Symbalin huoli tytöstä vain kasvoi, minkä takia lohikäärme toivoi heidän pääsevän pian lepäämään edes johonkin.
Myrsky pauhasi metsässä niin lujaa, ettei Symbal aluksi edes meinannut kuulla Merisen sanoja, vaikka tämä puhui lähes suoraan hänen korvaansa. Koska lohikäärmeen mieltä vaivasi tällä hetkellä ainoastaan myrskyltä suojaan pääseminen, hän yllättyi suuresti Merisen kysellessä hänen edellisestä kerrastaan Orumilissa. Symbal ei aluksi sanonut mitään, vaan puri huultaan mietteliäänä järjestellessään ajatuksiaan ja muistellessaan tuota retkeä lähes viisikymmentä vuotta sitten, kun hän oli kulkenut Orumiliin johtavan luolaston halki silloisen oppaansa kanssa.

"Etsin erästä Nalehista kotoisin ollutta poikaa. Hän oli ollut kauppakaravaanin mukana ja maantierosvot olivat hyökänneet heidän kimppuunsa. Poika oli piiloutunut tyhjään viljatynnyriin ja rosvot olivat vieneet hänet vahingossa mukanaan. Onnistuin löytämään yhden Orumilissa käyneistä lainsuojattomista, joka suostui auttamaan minua jäljittämään rosvojoukkoa ja hän näytti minulle tien varkaiden kaupunkiin", Symbal hiljeni jälleen kerrottuaan pääpiirtein Orumilissa käyntinsä syistä. Häntä mietitytti, kuinka paljon hän voisi kertoa tuosta tapauksesta Meriselle. Tyttö ei vaikuttanut kovin pelokkaalta magiaa kohtaan, joten tämä tuskin tuomitsisi Symbalia siitä, että hän oli yrittänyt auttaa pientä maagipoikaa. Mutta jokin siinä, että lopulta Symbal oli tullut paikalle liian myöhään ja löytänyt pojan Orumilista kurkku auki viillettynä, tuntui aivan liian henkilökohtaiselta jaettavaksi tuntemattoman kanssa.
Pojan kuolema oli koskettanut Symbalia syvästi ja hän oli viettänyt pitkän aikaa syyttämällä itseään ja kyselemällä, olisiko hän voinut tehdä jotakin toisin pelastaakseen pojan hengen. Aika oli kuitenkin parantanut syvimmät haavat ja Symbal oli kyennyt lopulta jatkamaan elämäänsä, luvaten kuitenkin olla koskaan unohtamatta nuorta Hamilia.

Symbal vilkaisi Meriseä olkansa ylitse ja hymyili hieman. Hamil ei ollut selvinnyt, mutta Symbal ei ikimaailmassa antaisi saman tapahtua Meriselle. Hän tunsi olevansa edes sen velkaa pojalle, jonka ansiosta hän nyt tunsi tien Orumiliin.
"Älä huoli, me pääsemme turvallisesti Orumiliin ja kumoamme kirouksen yltäsi. Minä lupaan sen", Symbal lausui hiljaa lähinnä itselleen ja hänen äänessä oli uutta päättäväisyyttä, jota Merisen kenties tarkoittamatta esille nostattamat vanhat muistot olivat vahvistaneet entisestään. Symbal puristi hetken Meriseä tiukemmin itseään vasten kuin varmistaakseen tämän olevan yhä läsnä. He kyllä selviäisivät tästä molemmat, heidän oli pakko.

Aikaa tuskin tuntui kuluneen laisinkaan, kun Symbal huomasi heidän tulleen viimein tunneleiden sisäänkäynnille. Hän ei ensiksi edes tajunnut sitä, mutta polun vierellä kohoavat jyrkät kalliot saivat hänet seisahtamaan ja katsomaan tarkemmin ympärilleen. Polku jatkui edessäpäin kiemurrellen ja kallion vierellä kasvoi lähes läpitunkemattoman näköinen pöheikkö, mutta siitä huolimatta Symbal tiesi heidän tulleen oikeaan paikkaan. Lohikäärme tutkaili hetken tiheikköä ja laski tämän jälkeen Merisen selästään tuulen suojaan kallion vierelle, josta tämä tarpeen vaatiessa voisi ottaa tukea.
"Sinun täytyy odottaa tässä hetki. Minun on raivattava tuota risukkoa pois tieltä, ennen kuin pääsemme menemään siitä läpi. Olemme melkein perillä", Symbal katsahti nopeasti Meriseä silmiin varmistuen tämän olevan edes jonkinlaisessa kunnossa. Hän loi kasvoilleen toiveikkaan ilmeen, vaikka Merise tuskin näkikään sitä, ja veti kaapunsa hihat ylös työntääkseen oksia ja risuja syrjään tunnelin aukolta.

Merise kuunteli Symbalin kertomusta huomaamatta naisen mietteliäisyyttä tai miettimättä mitä tarinan taustalla saattoi olla - hän sai järkevän kuuloisen vastauksen mieltään vaivanneeseen kysymykseen ja se riitti. Hän hymähti Symbalin rohkaiseville sanoille ja nojasi poskeaan toisen olkaa vasten. Hän tuskin huomasi ympärillä raivoavaa myrskyä väsymykseltään ja havahtui, kun Symbal laski hänet maahan. Merise horjahti avatessaan silmänsä ja huomatessaan sen olevan hyödytöntä. Hän otti vieressään olevasta kalliosta tukea ja painoi koko kämmenensä sitä vasten, kuin yrittäen saada ympäristöstään niin paljon tietoa kuin mahdollista.

Symbal oli vain vähän matkan päässä kahisuttaen risukkoa, mutta raskas sade tuntui hukuttavan alleen lähes kaikki äänet – märkä kohina tuntui olevan kaikki, mitä Merisen ympärillä oli. Niinpä hän hivuttautui lähemmäs siihen suuntaan, missä Symbal puuhasteli oksien parissa, liu’uttaen kämmentään kallion seinämää pitkin. Pian hän saapui pöheikön luo. Varovasti hän jatkoi kalliota seurailevan kätensä liu’uttamista eteenpäin, kunnes hänen koko käsivartensa oli tiheän pöheikön kätköissä. Kallioseinämä tuntui siinä kääntyvän sisäänpäin. Hän sai seinämästä otteen ja tunkeutui kätensä opastamana inhottavan tiheän risukon läpi, kunnes tunsi ympärillään avointa tilaa.

Merise astahti eteenpäin ja hätkähti askelensa kaikua. Täällä tuntui hyvin erilaiselta ulkomaailmaan verrattuna: ulkona sateen ja ukkosen äänet tuntuivat ikään kuin kietovan hänet jonkinlaiseen kääreeseen, joka esti häntä tajuamasta paljoakaan ympäristöstään, mutta täällä kuuluivat vain terävät kaiut ja tuntui kevyt ilmavirta. Merise astui toisella jalallaan, ja kuunteli. Kokeeksi hän kohotti kätensä eteensä ja napsautti sormiaan, antaen äänen vaimeiden kaikujen kimpoilla tilassa. Hän toisti sen pari kertaa, kunnes pystyi päättelemään, että tila jatkui edessäpäin ja että viereiset seinät olivat hyvin lähellä - kokeillessaan hän pystyi koskemaan niitä molempia samanaikaisesti edes suoristamatta käsiään sivuille kokonaan.

//Nyt tökkii ihan järkyttävästi, mutta koitan päästä taas kirjoittamiseen kiinni ^^''//

Risukko vaikutti varsin koskemattomalta, mikä huolestutti Symbalia. Ei näyttänyt lainkaan siltä, että reittiä yhä käytettäisiin kovin usein, joten Symbal saattoi vain toivoa, että sitä kautta yhä pääsi Orumiliin. Työnnettyään viimeiset oksat syrjään lohikäärme jäi hetkeksi tutkailemaan tunnelin alkua varuillaan tähyillen pimeyden valtaamaan luolastoon. Ulkona riehuvasta myrskystä huolimatta tunneli vaikutti hiljaiselta ja autiolta. Lohikäärmevuorilla olevissa luonnon muovaamissa luolissa oli aina jonkinlaista elämää, toisin kuin tässä karussa ja liiankin säännöllisessä tunnelissa. Symbal oli tottunut ilmavirran pitämään suhinaan ja sadevesivirran tuomaan kosteuteen, joten tämä luolasto vaikutti hänestä hyvin luotaantyöntävältä ja elottomalta. Se oli kuitenkin ainoa reitti, jonka Symbal tiesi johtavan Orumiliin, joten sinne hänen oli myös mentävä.

Pysähtyessään hetkeksi keräämään rohkeuttaan Symbal sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Samassa hän kuitenkin jo säpsähti rapsahdusta, joka olikin vain tunneliin tiensä löytänyt Merise. Symbal nykäisi lähes vaistomaisesti oksan muodonmuuttajan edestä, kun toinen tunnusteli kulkuaan seinänviertä pitkin syvemmälle tunneliin. Symbal katseli uteliaana Merisen etenemistä huomioiden samalla, kuinka edes näkökyvyn menettäminen ei tuntunut lainkaan lannistavan toisen uteliaisuutta. Lohikäärme pysytteli hiljaa seuratessaan Merisen toimia tämän tutkiessa ympäristöään.
Annettuaan Merisen hetken aikaa totutella uuteen ympäristöönsä, Symbal viimein astui toisen luokse laskien kevyesti kätensä tämän olkapäälle.
"Olemme nyt Orumiliin johtavassa luolastossa, joten meidän on oltava varuillamme, sillä lähes kaikki tunnelit on jollakin lailla ansoitettu. Pysyttele vain lähelläni ja seuraa oikeanpuoleista seinämää", Symbal ohjeisti Meriseä lyhyesti, jonka jälkeen hän nosti viittansa tytön harteilta. Ravisteltuaan enimmät vedet pois, hän laskosti viittansa käsivarrelleen, ennen kuin kääntyi jälleen katselemaan eteenpäin luolastoon.

Tunneli oli pilkkopimeä, joten Symbal tarvitsisi jonkinlaista valoa nähdäkseen eteensä. Lohikäärme syventyi miettimään millaista loitsua käyttäisi valon luomiseen ja oli jo keräämässä taikavoimaansa sytyttääkseen samankaltaisen valopallon kuin aikaisemmin, kun hän saikin paremman idean. Hieman mielessään kokoamaansa loitsun sanamuotoa muokattuaan lohikäärme lausui hiljaa magian sanat ja kosketti hellästi otsassaan olevaa lohikäärmekristalliaan. Symbal tunsi taikuuden lämpimän syleilyn valtaavan ruumiinsa ja keskittyvän lopulta kristalliinsa, joka alkoi hohtaa omaa valoaan syrjäyttäen luolaston pimeyden pehmeällä hehkullaan.
"Tule, mennään", Symbal lausui hiljaa Meriselle hymyillen samalla, kun otti hellästi toisen kädestä kiinni ja lähti johdattamaan tätä syvemmälle luolaston sokkeloihin.

Merise nyökkäsi Symbalin sanoille ja astahti lähemmäs oikeanpuoleista seinämää laskien sormenpäänsä tasaiselle kallioseinämälle. Jännitys siitä, että hän nyt pääsisi kokemaan Orumilin pahamaineiset tunnelit, sai hänen sydämensä takomaan nopeammin hänen väsyneen kehonsa sisällä. Hän muisti ne kaikki pikkukaupunkien tavernoissa kuullut huhut ja keskustelut Orumilin tunneleista, nerokkaat mekaaniset ansat ja ovelat loitsuin punotut loukut. Samassa Merise hätkähti. Symbal kuului mumisevan jotain itsekseen ja sitten jokin alkoi kihelmöidä heikosti Merisen sisällä, kuin hehku joka tuli hänen sisältään, mutta silti ulkopuolelta, ja läheltä, mutta silti kaukaa.

"Mitä..?" Merise kysyi hämmentyneenä, mutta nopealla päättelyllä tuli siihen tulokseen, että Symbal oli luultavasti tehnyt jonkinlaisen loitsun, joka oli saanut Merisen näön puuttumisen takia herkistyneen taikuusaistin hereille. "Teitkö sinä jotain äsken?" Merise tiedusteli otsaansa kurtistaen lähtiessään seuraamaan Symbalin johdatusta tunneliin. Merise ei ollut koskaan jakanut suurimmalle osalle muodonmuuttajista ja ihmisistä tyypillistä kielteistä suhtautumista taikuuteen, sillä tiesihän hän äidillään olleen maagisia kykyjä. Koska taikuudesta ei kuitenkaan saanut luotettavaa tietoa juuri mistään, Merise ei tiennyt, miten tuo voima käytännössä toimi ja mitä sillä todella kyettiin tekemään, mikä sai hänet suhtautumaan magiaan hieman varautuneesti, joskin uteliaasti.

Kristallinsa luoman valon avulla Symbal näki vaivatta kulkea tunnelissa, mikä oli miellyttävää vaihtelua metsän kasvillisuudessa rämpimiselle. Koska Merise ei sanomansa mukaan nähnyt mitään, ei lohikäärme ollut osannut lainkaan odottaa toisen huomaavan hänen magiankäyttöään. Siitä syystä Symbal ei ollut lainkaan huolissaan millä tavalla Merise olisi saattanut suhtautua taikuuteen, kun tämä tuntui kaiken lisäksi suhtautuvan lohikäärmeeseen muutenkin varsin myönteisesti. Siksi Symbal saikin yllättyä suuresti, kun Merise lähes samassa tuntui havahtuvan jollakin tavalla, aivan kuin olisi kuullut jotakin. Aluksi lohikäärme ajatteli sen johtuvan jostakin muusta, mutta neidon sanojen myötä Symbal tajusi tämän tarkoittavan hänen loitsuaan.
"Sinä, tunsitko sinä jotakin? Anteeksi, minun olisi pitänyt varoittaa. Täällä vain on niin pimeää, että minun oli pakko luoda valoa. En ollut osannut varautua matkaan soihdun kanssa, joten jouduin turvautumaan taikuuteen. Ei kai se vain häiritse sinua?" Symbal tarkkaili Meriseä varovaisesti ihmetellen, mitä kaikkea muodonmuuttajatytön pinnan alle mahtoikaan kätkeytyä. Nähtävästi tällä oli jonkinlainen herkkyys magialle, sillä Symbal ei voinut keksiä mitään muuta syytä sille, kuinka tämä oli huomannut lohikäärmeen magiankäytön. Merise ei ollut kysynyt, mitä hän oli kuiskaillut itsekseen, vaan mitä hän oli tehnyt. Ja sitten oli vielä se tapaus metsässä, kun Merise oli kutsunut häntä maagiksi, vaikka ymmärtämänsä perusteella tyttö oli ollut jo silloin lähes täysin sokea, kun Symbal oli rämpinyt paikalle.

Uteliaasti päätään kallistaen Symbal katseli Meriseä silmäkulmastaan kulkiessaan pitkin sokkeloisen luolaston tunneleita. Muodonmuuttaja ei ainakaan vaikuttanut liian hermostuneelta hänen taikuuden käytöstään, joten Symbal toivoi, ettei se häiritsisi tätä liikaa. Ilman valoa lohikäärme ei nimittäin suostuisi näissä tunneleissa kulkemaan askeltakaan.
Aina risteyskohdissa hän valitsi oikealle kääntyvän tunnelin pysytellen kuitenkin jatkuvasti valppaana ansojen varalta. Symbal ei tiennyt, pysyivätkö tunnelit aina muuttumattomina, mutta hän todellakin toivoi sitä. Jos tänne hänen tuntemaansa osaan luolastoa oli tehty uusia ansoja, Symbal saattaisi huomata ne vasta kun oli liian myöhäistä. Ajatus oli hyvin hermostuttava, mutta heillä ei ollut muutakaan mahdollisuutta, kuin jatkaa matkaansa luottaen onneen, joka saattoi kääntyä hetkessä heitä vastaan.

"Kyllä, taikuus kyllä tuntuu jollain tavalla..." Merise otti kasvoilleen pohtivan ilmeen, mutta pudisti sitten päätään. Ei hän oikein osannut kuvailla sitä, ja nyt tuskin oli edes sen aika. "Ei häiritse, taikuudella luotu valo tuskin on kovin vaarallista?" Merise kuvitteli mielessään miltä Symbalin luoma valo voisi näyttää. Ehkä se oli pieni leijuva valopallo, joka hypähteli ilmassa samalla tavoin kuin virvatulet, jotka esiintyivät Vanhasta metsästä kertovissa tarinoissa. Ajatus oli hyvin kiehtova, ja eikä Merise voinut olla tähyilemättä häntä ympäröivään harmauteen kuin olisi voinut nähdä vilauksen tuosta mystisestä valosta.

Merise seuraili Symbalia tunnelin lukuisissa käännöksissä ja yritti muodostaa mielessään jonkinlaista kuvaa reitistä, jonka he olivat kulkeneet, ja mihin suuntaan se oli heitä viemässä. Tunneli tuntui viettävän hieman alaspäin ja hän mietti, kuinka syvälle maan poveen he olivat jo päätyneet.

Äkkiä muodonmuuttaja havahtui. Heidän askeltensa kaiku kuulosti nyt erilaiselta; äsken se oli kimpoillut hyvin hiljaisena lähellä olevista seinistä, nyt se tuntui edessäpäin kimpoavan kauempaa ja voimistuneen, kuin edessä olisi ollut enemmän tilaa. Merise hidasti vauhtiaan. Tunnelissa leyhähti hento, tunkkainen ilmavirta joka tuli alhaalta päin, ja kaiut... Aivan kuin heidän edessään olevassa tunnelissa tila olisikin auennut alaspäin.

"Symbal..." Tyttö veti lohikäärmettä hihasta. "Onko tuolla edessäpäin jotain?"

//.....siellä olisi siis jonkinlainen mystinen monttu. Sokeat selitykseni voivat olla aika epäselviä //

Merisen suhtautuminen magiankäyttöön sai Symbalin huojentumaan. Hän oli myös iloinen tytön osoittamasta tähän maailmanaikaan valitettavan epätavallisesta suvaitsevaisuudesta Symbalin kaltaista lohikäärmettä kohtaan.
"Sinulla ei ole hätää. Luomani valo on pelkkää kristallistani peräisin olevaa hohdetta", Symbal selvensi lyhyesti Meriselle jatkaessaan matkaansa.
Symbal ei voinut väittää tunnistavansa jokaisen mutkan ja risteyksen, mutta hän tiesi, että aina oikealle johtavaa käytävää seuraamalla heidän pitäisi lopulta päästä pois luolastosta. Lohikäärmeen mieltä rauhoittivat myös tunneleihin kaiverretut merkit, joiden oli tarkoitus johdattaa kulkija oikeaan suuntaan. Vaikka Symbal ei osannutkaan varsinaisesti lukea varkaiden kehittämää salaista merkkikieltä, hän tiesi millaisia muotoja ja hahmoja hänen oli seurattava turvallisen tien löytämiseksi.

Kaksikon seuraama tunneli vaikutti aivan samanlaiselta kuin aikaisemmatkin, joten Merisen hidastaessa vauhtiaan ei Symbal ollut vielä ehtinyt havaitsemaan mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Lohikäärme säpsähti tuntiessaan nykäisyn hihassaan ja pysähtyi siinä samassa kuullessaan Merisen kysymyksen. Kristallin valon takainen pimeys näytti aivan samanlaiselta niin edessä kuin takana, kun Symbal tähyili ympärilleen yrittäessään selvittää, mikä oli vialla.
"Mikä se on, huomasitko jotain?" lohikäärme yritti haihduttaa epävarmuuden äänestään mahdollisimman tarkkaan, kun hän keskittyi kuuntelemaan luolaston hiljaisuutta. Valon puute häiritsi Symbalia paljon, minkä vuoksi hän siristi silmiään ja keskittyi magiaansa voimistaakseen valoaan. Kun lohikäärmeen luoman valon piiri laajeni, se viimein saavutti kynnyksen, jonka jälkeen tunnelin lattia loppui ja katosi alhaalla olevaan pimeyteen.
"Hmmm… siellä todellakin on jotain, lattia näyttää yllättäen vain loppuvan. Minun on mentävä katsomaan lähemmin, mutta haluatko odottaa tässä vai tulla mukaani?" lohikäärmeen häntä nytkähteli hermostuneesti hänen sanojensa tahdissa ja naputti maata sarveismuodostumat kallioon napsahdellen. Nyt viimeistään Symbal oli todella huolissaan. Hän ei todellakaan muistanut tuollaista aukkoa lattiassa näissä tunneleissa. Ei kai vain tämä ollut se syy, miksi hänen tuntemaansa reittiä ei ollut enää käytetty aikoihin?

Merise odotti, kun Symbal keskittyi tarkkailemaan heidän ympäristöään ja lopulta vahvisti muodonmuuttajan epäilyt edessä olevasta pudotuksesta - se ei siis ollut ollut vain sokeutuneen tytön yliherkkien aistien luomaa harhaa. Lattia siis vain loppui? Merise tunsi pulssinsa kiihtyvän hitusen - he olivat selvästi kohdanneet ensimmäistä kertaa yhden niistä huhutuista ansoista, joita Orumiliin johtaviin pahamaineisiin tunneleihin oli viritetty. Jostain lohikäärmeen jalkojen juuresta kuului naputtavaa ääntä, joka kieli Symbalin hermostuneisuudesta. Merise kurtisti kulmiaan - edessä oli siis jotain, jota toinen nainen ei ollut osannut odottaa.

"Tulen mukaan", Merise totesi ja niine hyvineen askelsi varovasti lähemmäs aukon oletettua reunaa. Parin askelen jälkeen hän kyyristyi ja lähestulkoon ryömi aukon reunalle tunnustellen lattiaa käsillään, kunnes reuna löytyi. Vaikka muodonmuuttaja ei nähnyt mitään, hän pystyi aistimaan kasvojensa edessä avautuvan mustan, ammottavan pimeyden elottoman ilmavirran löyhäyttäessä jälleen hänen kasvojaan.

Siinä kyyristellessään Merise pystyi taas tuntemaan tuon jo lähes tutuksi tulleen, mutta silti aina ihan yhtä uppo-oudon maagisen hehkun. Hän ei ollut varma tuliko se Symbalista - vaikka tämän magiasta tuleviin tuntemuksiin hän luuli jo tottuneensa - vai jostain tuon ammottavan montun syvyyksistä. Hän toivoi, ettei kys ollut jälkimmäisestä. Merise hapuili käsillään lattian reunaa pitkin, ja samassa hänen kätensä osui johonkin. Tarkemmin tunnusteltuaan Merise havaitsi sen jonkinlaiseksi hyvin kapeaksi lautarakennelmaksi tai vastaavaksi, joka tuntui kurottavan alla avautuvan tyhjyyden yli - varma tyttö ei siitä kuitenkaan voinut olla, sillä hänellä ei ollut hajuakaan kuinka pitkälle se jatkui ja kuinka leveä tämä aukko lattiassa sattui olemaan.

"Tässä on jotain", Merise ilmoitti. "Näkyykö tuolla edessäpäin mitään? Tai... alhaalla?" Merise mietti, pystyisivätkö he pääsemään tästä yli jollain konstilla vai olisiko edessä paluu hiljaisia ja ahtaita käytäviä pitkin.

//Anteeksi kohtuuton viivästys. Inspiraationi on päättänyt ottaa pitkän loman. :< Saatan viettää pientä hiljaiseloa jonkin aikaa, mutta tätä peliä jatkan kyllä
(Menen muuten ihan näppituntumalla eli mitään suunnitelmia tämän mystisen tilanteen varalle minulla ei ole Mutta katsotaan mitä sankarittaremme keksivät!)

Symbal seurasi Meriseä pari askelta jäljessä ja vahti samalla, ettei tyttö vain vahingossakaan kupsahtaisi reunan ylitse tunnustellessaan ympäristöään. Se mikä Meriseltä jäi huomaamatta näkökyvyn puutteen vuoksi, sai Symbalin mietteliääksi. Aukon ylitse johti lankuista ladottu sillantapainen tekele, jonka laudat olivat kuitenkin katkeilleet ja kurottivat toisiaan kohti kuilun molemmilta reunoilta. Niiden väliin jäävä tyhjä kohta ei kuitenkaan ollut kohtuuttoman suuri, joten aukon ylitse oli hyvinkin mahdollista päästä. Varsinkin magiaa osaava lohikäärme leijuloitsuineen olisi päässyt hetkessä toiselle puolelle, vaikkei voisikaan tunnelin ahtauden takia muuttua täyteen muotoonsa. Siltikään Symbal ei tuntenut oloaan levolliseksi. Tunneli näytti jatkuvan edessäpäin aivan normaalisti, mutta jokin sai lohikäärmeen suomut värisemään varoitukseksi. Hän ei ollut aivan varma johtuiko se ilmasta, pimeydestä, tunnelin ahtaudesta tai aivan jostain muusta, vai oliko se pelkkää kuvitelmaa, mutta jokin ei nyt ollut kunnossa.

"Minä en pidä tästä", Symbal sanoi lähinnä itselleen vaihtaessaan levottomasti painoaan jalalta toiselle, samalla kun katseli vaivaantuneena ympärilleen. Hän oli tullut tunneleihin uskoen vakaasti siihen, että osasi kulkea niissä, kunhan vain seurasi muistamaansa tietä, joka johdattaisi hänet turvallisesti Orumiliin. Sen sijaan hän olikin törmännyt ammottavaan aukkoon keskellä tunnelia, ja selkäpiitä kalvava paha-aavistus käski hänen kääntyä pois suunnasta, jonne hän olisi halunnut mennä.
Saadakseen edes jotakin muuta ajateltavaa ristiriitaisille tunteilleen, Symbal siirtyi Merisen vierelle aivan kuopan reunalle. Hän katseli alas onkaloon kristallinsa valossa ja huomasi samassa tikkaat, jotka alkoivat melkein kuopan reunalta ja jatkuivat alas pimeyteen. Symbalin luoma valo ei riittänyt loihtimaan esille kuopan pohjaa, joten hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka alas tikapuut heidät veisi. Pohdiskellessaan tätä uutta suuntavaihtoehtoa Symbal ei vieläkään voinut karistaa tunnetta siitä, ettei kaikki ollut kohdallaan.

Merisen lausuma kysymys havahdutti Symbalin jälleen pois mietteistään ja hän katsahti muodonmuuttajaan huultaan purren.
"Aukon ylitse vie muutamista laudoista rakennettu silta, mutta siitä puuttuu keskeltä osa. Jos on varovainen, siitä on kuitenkin mahdollista päästä ylitse. Lisäksi minusta näyttää siltä, että tältä puolelta lähtevät tikkaat, jotka vievät tuonne alas. Matka on kuitenkin pitkä, enkä pysty näkemään kuilun pohjaa", Symbal hiljeni, sillä häntä todella vaivasi jokin, jota hän ei aivan pystynyt nimeämään. Hetken lohikäärme mietti jälleen heidän vaihtoehtojaan, ennen kuin sanoi mitään.
"Minä en tiedä mikä, mutta jokin ei todellakaan ole nyt kunnossa. Sen lisäksi siis että tunnelin lattia puuttuu, täällä on jotain muutakin. En osaa aivan selittää, mutta minusta tuntuu jotenkin… pahalta. Minä tiedän, että jos menemme aukon ylitse, pääsemme sieltä Orumiliin, mutta kun vain ajattelenkin sitä, kaikki vaikuttaa jotenkin aivan liian pahaenteiseltä. Tutuisi turvallisemmalta jatkaa alas, mutta sitä minä kaikkein viimeisimmäksi haluaisin. En tiedä yhtään, minne kuilu johtaa tai minne meidän siellä pitäisi mennä." Saatuaan selitettyä heidän tilanteensa edes jollain tavalla Symbal huokaisi ja silitti kädellään aukon sileää kallionpintaa.

Kuunnellessaan hiljaisuutta, Symbal yritti samalla kuunnella tuntemuksia sisällään. Keskittyessään hiljaisuuteen Symbal yritti eritellä, mistä hänen pahat aavistuksensa olivat peräisin ja jos hän kuunteli oikein tarkasti, hän saattoi tuntea oikein pienen hennon värinän jossakin kaukaisuudessa. Sen täytyi olla taikuutta, sillä mikään muu ei aiheuttanut samanlaista villin voiman luomaa tunnetta. Silmiään siristellen Symbal tuijotti tiiviisti tunneliin kuilun toisella puolella.
"Tämä paha tunteeni on lähes varmasti taikuuden aiheuttamaa. Kysymys lienee lähinnä siitä, onko sen tarkoitus varoittaa minua menemästä eteenpäin vai onko se jonkun muun tarkoitus saada minut kulkemaan väärään suuntaan", Symbal mutisi hiljaa ja sulki silmänsä halatessaan itseään tiukasti.
"Mitä sinä tunnet?" Symbal kysyi yllättäen ja kääntyi katsomaan Meriseä. He olivat tässä yhdessä, joten heidän olisi tehtävä jatkoa koskeva päätös yhdessä.


// Ei haittaa, on minullakin ollut kaikenlaista muuta tekemistä (: Inspiraation katoaminen on kyllä todella ikävä ja turhankin tuttu tunne. Ja ei hitaampikaan peli minua haittaa, vastailet sitten kun voit \\

Merise istuutui mietteliäänä aukon reunalle ja pohti Symbalin sanoja yrittäen muodostaa mielessään selkeän kuvan tilanteesta. Jos kyseessä olisi ollut joku muu kuin maagi ja lohikäärme, tämä olisi saanut äänekkään, käheän naurun varistytön suunnalta - Merise kuului niihin, jotka eivät antaneet juurikaan painoarvoa "pahoille aavistuksille" ja muille epäloogisille ja epämääräisille tuntemuksille. Mutta koska Symbal kuitenkin oli maaginen lohikäärme, Merise uskoi tämän tuntemusten taustalla olevan muutakin kuin vain henkilökohtaisia pelkoja ja vainoharhaisuutta. Hetken kuluttua lohikäärmeneito vahvistikin Merisen arvelut todeksi sanoen tuntemustensa johtuvan todennäköisesti taikuudesta. Merise pohti Symbalin sanoja.

"Luulen tuntevani jotain", Merise vastasi Symbalin kysymykseen. Keskittymällä hän sai jälleen kutsuttua esiin esiin sen epämääräisen, hehkuvan taikuuden tunteen, jonka oli huomannut kurkistaessaan aukon reunan yli. "En voi olla varma, luultavasti se on taikuutta jos se ylipäätään on mitään, mutta en osaa yhtään sanoa mistä se on peräisin." Merise yritti keskittyä kovemmin, hän yritti saada paremman otteen tuosta epämääräisestä hehkun tai värinän tunteesta, mutta se tuntui aina lipeävän hänen otteestaan kuin lusikka vasta itse syömään opettelevan vauvan kömpelöstä kädestä. Se oli ärsyttävää, ja lopulta Merise luovutti keskittyen sen sijaan käsillä olevaan ongelmaan.

"En yhtään tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä", Merise totesi ääneen. "Kumpi tahansa reitti voi olla oikea tai väärä, tai sitten molemmat voivat olla vääriä." Ehkä he voisivat mennä ensin alas, katsoa mitä siellä odotti? Toisaalta Merisen keho tuntui edelleen hyvin väsyneeltä ja tavallista heikommalta, eikä häntä yhtään olisi huvittanut kiipeillä ties kuinka pitkälle alas johtavia tikkaita pitkin, puhumattakaan siitä että niitä pitäisi kiivetä takaisin ylös. Siihen hän tuskin edes pystyisi. Merise mietti, oliko hänen uupumuksensa kirouksen aiheuttamaa vai ainoastaan yllättävistä tapahtumista, jännityksestä ja väsyttävästä taipaleesta johtuvaa. Toivottavasti kyse oli jälkimmäisestä. Merise ei ollut tullut ajatelleeksi sitä aiemmin, mutta saattoihan olla, ettei kirous veisi ainoastaan hänen näköään vaan tekisi lisäksi jotain muutakin. Siinä samassa kun ajatus putkahti hänen päähänsä, Merise katui että oli antanut ajatustensa vaeltaa siihen suuntaan, sillä hän alkoi heti tuntea itsensä huonovointiseksi. Tälle ei ollut nyt aikaa, tärkeintä oli päästä Orumiliin mahdollisimman pian.

"Jos menemme alas, en usko että pystyn kiipeämään enää takaisin ylös", Merise totesi rehellisesti. "Toisaalta jos edessä tosiaan on jotain pahaa, kuten sanot, olisi ehkä typerää marssia suoraa tietä sinne."

Mitä enemmän Symbal heidän tilannettaan pähkäili, sitä vaikeammalta päätöksen tekeminen tuntui. Hän tunsi olevansa aivan hakoteillä, eikä hän tiennyt lainkaan, mitä heidän olisi pitänyt tehdä tai minne mennä. Lohikäärme kuunteli vakavan hiljaisena Merisen mietteitä samalla kun hän kiersi hajamielisesti häntäänsä nilkkansa ympärille. Symbalille oli tullut tavaksi vaikeissa tilanteissa hakea lohtua maagisesta nilkkarenkaastaan, jonka jalokivien tuttu maaginen hehku rauhoitti hänen mieltään.
"Ymmärrän mitä tarkoitat. Meillä ei kuitenkaan ole juuri nyt muuta vaihtoehtoa, kuin jatkaa matkaa. Ehdotan siis, että menemme kuilun ylitse. Olemme kulkeneet jo pitkän matkan näitä tunneleita, joten jos en ole aivan väärässä, Orumiliin vievien portaiden ei pitäisi olla enää kaukana", Symbal mietiskeli ja siristeli silmiään tähyillessään pimeyteen. Alhaalla saattoi lymytä mitä tahansa lukuisista ansoista umpikujiin, kun taas edessä epämääräinen enne varoitteli mahdollisesta vaarasta. Merise ei näyttänyt voivan aivan hyvin, joten Symbal ei halunnut hukata aikaa enää yhtään. Oli heillä edessäpäin vastassa mitä hyvänsä, lohikäärmeellä oli kuitenkin taikuutensa turvanaan, joten jos he olisivat varovaisia, he saattaisivat selvitä.

Tehtyään viimein päätöksensä Symbal tiesi tehtävänsä ja aikoi myös saada heidän turvallisesti pois näistä maanalaisista tunneleista.
"Meidän on helpompi mennä ylitse, kuin kavuta tuonne alas. Jos törmäämme kuitenkin umpikujaan, voimme aina palata takaisin tänne ja yrittää toista reittiä", Symbal totesi ja alkoi miettiä loitsua, jonka avulla he pääsisivät kuilun toiselle puolelle. Silta veisi heidät osan matkaa ja näytti kaiken lisäksi riittävän kestävältä, mutta he joutuisivat hyppäämään ylettääkseen sillassa olevan aukon ylitse. Lohikäärme mutristi suutaan ja vilkaisi Meriseä. Sokealle ja uupuneelle tytölle kuilun yli hyppääminen olisi aivan liian vaarallista, joten kenties Symbal voisi jälleen kantaa tätä. Lisäksi vielä yksinkertainen leijuloitsu ja he pääsisivät varmasti kuilun ylitse.
"Tule, minä kannan sinut kuilun yli. Teen vain pienen loitsun, jottemme vahingossakaan tipahda alas. Kuitenkin, kun pääsemme toiselle puolelle, meidän on oltava hyvin varovaisia. Pysyttele takanani ja yritetään olla mahdollisimman hiljaa. Kyllä me selviämme tästä."
Toiveikkuutta äänessään Symbal loi ystävällisen katseen Meriseen ja tyhjensi mielensä loitsuaan varten silmänsä sulkien. Lohikäärme tunsi taikuuden kihelmöivän tunnun ja järjesteli loitsun sanoja mielessään, kunnes oli siihen täysin tyytyväinen. Hänen lohikäärmekristallinsa loiste oli voimistunut magian myötä, ja ollessaan valmis hän katsoi jälleen Meriseä hennosti hymyillen.

Merise kuunteli Symbalin järkeilyä ja nyökkäsi. Häntä ei olisikaan huvittanut kavuta tyhjyyden päällä kenties loputtomia tikkaita pitkin alas epäilyttävään pimeään kuiluun. Ja vaikka edessä olisikin jotain uhkaavaa, Symbal oli kuitenkin lohikäärme, ja niin lempeältä ja vaarattomalta kuin tämä tuntuikin, täytyihän lohikäärmeen nyt sentään johonkin pystyä. Eiväthän ne kaikki huhut ja tarinat ihan tyhjästä voineet syntyä, ja vaikka niistä olisikin ollut yli puolet liioittelua, pitäisi lohikäärmeen siltikin pystyä päihittämään yksi rikolliskaupungin kapinen maaginretku. Merise hymyili Symbalin ehdotukselle - lohikäärmeneito oli tosiaan hyvin avulias, kenties avuliain olento, johon varistyttö oli koskaan törmännyt. Pian Merise tunsi taas magian kihelmöinnin mielensä perukoilla. Hän tunnisti sen nyt nopeammin ja selkeämmin, eikä se tuntunut enää niin epäselvältä ja kaikkiin muihin epämääräisiin tuntemuksiin sekoittuvalta kuin ennen. Luultavasti se, että hän oli nyt ollut maagin vaikutuspiirissä pitempään kuin koskaan ennen eläessään - ainakin tietääkseen - oli herkistänyt häntä tuolle tunteelle.

"Voin muuttaa muotoani, niin pystyt kantamaan minut helpommin", Merise ehdotti Symbalille ja käveli varovasti lähemmäs tätä. Sokeana olisi typerää mennä törmäilemään ympäriinsä lintuhahmoisena, mutta jos Symbal kantaisi hänet ja hän muuttuisi sen jälkeen heti takaisin, siitä tuskin olisi vaaraa. Merise keskittyi ja kutsui varispuoltaan enemmän esiin ottaakseen sen hahmon. Pian hänen kurkustaan pääsi kuitenkin säikähtynyt korahdus, kun tämä tavallisesti niin yksinkertainen ja luonteva toimenpide ei onnistunut. Se oli ennenkuulumatonta. Muodonmuuttaja pystyi aina muuttamaan muotoaan jos vain oli tajuissaan, se oli lähes yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Nyt hän ei kuitenkaan pystynyt kutsumaan varishahmoaan esiin. Merise tunsi itsensä järkyttyneeksi, aivan kuin pala häntä itseään olisi pudonnut pois. Hän veti kiihtyneenä henkeä kuin olisi pelännyt menettävänsä myös hengittämisen kyvyn. "Mitä tämä oikein on", tyttö henkäisi tyrmistyneenä.

Merisen ehdotus muodonmuutoksesta sai Symbalin nyökkäämään hyväksyvästi, vaikkei toinen tietenkään voinut sitä nähdä. Lohikäärme ei vain varsinaisesti tullut ajatelleeksi sitä oltuaan niin keskittynyt loitsuunsa. Ajatus muodonmuuttajan muodonmuutoksesta sai hänet tosin valpastumaan sen verran, että hän siirsi varovasti loitsuaan syrjemmälle pidelläkseen sitä kuin hentoa liekkiä mielensä kämmenellä jakaakseen näin keskittymistään tasaisemmin näkyvän ja näkymättömän maailman välillä.
"Kuinka vain tunnet olosi parhaimmaksi", Symbal vastasi viimein myös hiljaa ääneen. Hän katsoi ensin uteliaana, kun Merise alkoi keskittyä muodonmuutokseensa, mutta käänsi kuitenkin katseensa pian hämillään sivuun. Muodonmuutokset eivät varsinaisesti olleet mitään yksinkertaisia asioita, joten Symbal ei ollut varma, kuinka Merise suhtautuisi Symbalin tuijotteluun. Lohikäärme vilkaisi jälleen nopeasti muodonmuuttajaa aikomuksenaan kysyä asiasta, mutta Merise näytti niin keskittyneeltä, ettei hän halunnut häiritä tätä. Tyytyen siis katselemaan varmuuden vuoksi johonkin toiseen suuntaan Symbal jäi odottelemaan, että Merise saisi muutoksensa lintuhahmoon valmiiksi.

Säikähtänyt korahdus Merisen suunnalta sai Symbalin pään kuitenkin jälleen äkisti kääntymään. Aluksi lohikäärme torui itseään vilkuilusta ajatellen äänen vain liittyneen muutokseen, mutta samassa myös hänelle kuitenkin alkoi valjeta, ettei kaikki ollut aivan kohdallaan.
"Merise…?" Symbalin varovainen tiedustelu vastasi tuskin edes hiljaista henkäystä. Tutkaillessaan huolestuneena paikallaan seisovaa tyttöä lohikäärme kiersi hännänpäätä tiukasti nilkkansa ympärille hyvin jännittyneenä. Merisestä välittyvä pelko sai Symbalin lähes hätääntymään ja hän ryntäsi tytön luokse laskien kätensä tämän olalle.
"Merise, oletko kunnossa? Mikä on vialla?" Symbalin huolella räikeästi värittynyt ääni kimpoili aikaisempaa kovempana tunnelin kivisistä seinistä. Hänen aikaisemmin tarkoin vaalimansa loitsu oli haihtunut kuin savuna ilmaan.

Merisen mitäännäkemättömät silmät liikkuivat levottomina puolelta toiselle hänen koittaessaan sisäistää tapahtunutta. Oliko tämäkin kirouksen aikaansaannosta? Lopulta muodonmuuttaja veti syvään henkeä koettaen rauhoittua ja samassa tiedosti Symbalin käden olallaan ja lohikäärmettären huolestuneet sanat.

"En pysty muuttamaan muotoani", Merise vastasi toisen kysymykseen. Hänen sanansa tulivat hitaasti, epävarmoina, aivan kuin hän ei itsekään olisi aivan uskonut omia sanojaan. "En pysty kutsumaan lintuhahmoani. Tällaista ei ole koskaan ennen tapahtunut..." Merise tuijotti mietteliäänä sumun peittämään kaukaisuuteen ja päätti sitten kertoa epäilyksistään lohikäärmeelle. "Sen täytyy johtua kirouksesta, on pakko. Näin ei voisi muuten käydä. Se on mahdotonta." Varistyttö nosti sokean katseensa sinne, missä arveli Symbalin kasvojen olevan. "Jatketaan matkaa, olen muuten ihan kunnossa, meidän pitää vain päästä nopeasti perille." Merise ei oikein tiennyt mitä ajatella, hän ei halunnut kuvitellakaan mahdollisuutta että joutuisi viettämään elämänsä jonkinlaisena omituisena puolikkaana. Hän pystyi edelleen tuntemaan variksenmielensä aika selkeästi, mutta jokin kuitenkin esti häntä ottamasta sen hahmoa. Muodonmuuttaja työnsi kuitenkin huolensa parhaansa mukaan mielensä perukoille ja yritti keskittyä määrätietoisuuteen, joka toivon mukaan veisi heidät Orumiliin. Siellä he löytäisivät vastauksia ja saisivat kirouksen murrettua, heidän täytyi.

//Lyhyttä ja myöhäistä, mutta täällä ollaan taas! \o/ //

Merisen paljastus mykisti hetkeksi Symbalin tämän yrittäessä ymmärtää kuulemaansa. Ei voinut muuttaa muotoaan? Miten niin muodonmuuttaja ei voinut muuttaa muotoaan? Eikö sen olisi pitänyt olla lähes itsestään selvää, kuten taikuus oli lohikäärmeille? Samassa valkea naaras kuitenkin jo sai vastauksen lausumattomiin kysymyksiinsä Meriseltä itseltään. Kirous, no niinpä niin. Symbalin hampaat kalahtivat yhteen napsahtaen tämän niellessä ne ärräpäät, jotka lähes purkautuivat tavallisesti niin lempeän ja ystävällisen lohikäärmeen kurkusta. Jos Orumiliin oli muutenkin niin vaikea päästä, niin tällainen pään päällä häilyvä synkkä kirouksen muodostama varjo ei ollut se, mitä Symbal olisi kaivannut edes ikävimmissä unissaan.
Tyynnytettyään mielensä ja kuultuaan Merisen vakuutukset muusta kunnostaan, Symbal nyökäytti päätään napakan hyväksyvästi.
"Niin teemme. Turha meidän on enää enempää tuhlata aikaamme täällä", sen enempää sanomatta Symbal nosti muodonmuuttajan maasta ja heilautti tämän jälleen reppuselkäänsä. Lohikäärmeen häntä piiskasi ilmaa pidätellyistä tunteista, kun Symbal kääntyi katsomaan heidän edessään häämöttävää kuilua.
"Pidä kiinni." Kiireen ja päättäväisyytensä ajamina Symbal ei edes pysähtynyt miettimään loitsuaan, vaan alkoi kutoa magiansa verkkoa saman tien. Varmin äänenpainoin lausutut sanat tuntuivat soljuvan kuin itsestään ihmishahmoisen lohikäärmeen huulilta, kun tämä tavoitteli taikuuttaan, lohikäärmekristallin välkehtiessä loitsun rytmissä.

Symbal piti katseensa tiukasti kuilussa samalla kun hän jatkoi loitsunsa lausumista. Tuntiessaan magiansa virran soljuvan vapaana lohikäärme lähti astelemaan kuilun ylle kurottelevia lankkuja pitkin. Hän ei hetkeksikään lopettanut nyt hiljaisemmaksi hyminäksi muuttunutta loitsimistaan. Kuivuneet puulankut narahtelivat ja valittivat Symbalin ja Merisen painon alla, mutta antamatta sen häiritä keskittymistään Symbal jatkoi matkaansa sovittaen jokaisen askeleensa tarkasti kiikkeräksi käyneelle sillalle.
Tavallista äänekkäämpi narahdus oli ainoa varoitus, jonka Symbal sai, ennen kuin hänen jalkansa alla ollut lankku antoi periksi. Hätäinen älähdys rikkoi Symbalin tasaisen loitsinnan ja sai tämän kielen hetkeksi solmuun. Päästämättä hetkeksikään irti magian virrasta, lohikäärme onnistui kuitenkin ponkaisemaan itsensä ilmaan pettävältä sillalta jääden leijumaan kuilun ylle taikansa voimalla. Hetken Symbal tuijotti allaan avautuvaan loppumattomaan pimeyteen lankunkappaleen syöksyessä alas seinämästä toiseen poukkoillen kadoten viimein näkyvistä. Lohikäärme pudisti pikaisesti päätään ja alkoi jälleen lausua loitsuaan tyynen rauhallisena. Hänestä tuntui oudolta riippua tällä tavalla tyhjyyden yllä ilman ilmavirran tuttua ja turvallista painetta siivissään.

Keskittyen jälleen määränpäähänsä Symbal muutti loitsuaan hieman, jotta taika kuljettaisi heidät turvallisesti syvän kuilun ylitse. Vaikka hän tunsikin loitsinnan kuluttavan voimiaan, ei Symbal laskeutunut enää takaisin puisen sillan toiselle puoliskolle, vaan kuljetti heidät koko matkan aukon ylitse tunnelin vakaalle kivipohjalle.
Lausuttuaan loitsunsa viimeisetkin säkeet Symbal päästi irti taikuudestaan ja antoi heidän pudota takaisin maahan. Välimatka oli kuitenkin Symbalin arviota suurempi ja se yhdessä selässään kantamansa Merisen kanssa riitti horjauttamaan lohikäärmeen tasapainoa. Polvet notkahtaen Symbal ynähti läimäyttäessään häntänsä maahan palauttaakseen tasapainonsa, sillä hän ei voinut ottaa kädellään tukea seinästä pudottamatta muodonmuuttajaa.
Hetken paikoillaan horjuttuaan lohikäärme sai viimein jalkansa tukevasti maanpinnalle samalla, kun hän puuskahti hengästyneenä, todettuaan heidän päässeen turvallisesti kuilun ylitse.