Vastauksia etsimässä

// Eriä odotellaan tänne Merisen kera \\


Tumman pilvet roikkuivat raskaina taivaalla peittäen auringon paksun harsonsa taakse ja navakat tuulenpuuskat taivuttelivat korkeiden havupuiden latvoja aivan kuin kokeillen, kuinka kauan ne kestävät ennen katkeamistaan. Vaikka oli keskipäivä, metsässä tuntui olevan yhtä hämärää kuin illalla kun voimakas korjuukuun lopun myrsky keräili voimiaan pyyhkäistäkseen Sevoren Suurmetsien ylitse. Lämmin päivä tuntui kääntyneen kuin taikaiskusta alkavaan myrskyyn. Vielä ei satanut, mutta uhkaavat pilvet lupailivat rankan kaatosateen alkavan hetkellä millä hyvänsä.
Koko metsä tuntui hiljentyneen epätavallisen hämäryyden takia, kun niin eläimet kuin muutkin olennot yrittivät hakeutua suojaan ennen kuin ne kastuisivat läpimäriksi. Toisin oli Symbalin laita, sillä ihmishahmoinen lohikäärme kulki tasaista tahtia erästä metsän läpi kulkevaa leveää polkua pitkin omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Itselleen hyvin epätavalliseen tapaan Symbal oli pukeutunut väljään, tummansiniseen nyörillä kiristettyyn kaapuun, joka kätki hänen epätavallisen olomuotonsa, sekä hupulliseen viittaan, joka jätti lohikäärmettären kasvot varjojen kätköihin. Yleensä niin avoin ja rehellinen Symbal tunsi olonsa hermostuneeksi, eikä kyse ollut pelkästään suomuja kihertävästä ukkosesta, jonka hän tunsi olevan aluillaan.

Kaikki oli alkanut siitä, kun joku hieman hämärämpi henkilö oli hiiviskellyt lohikäärmeen omistaman korukaupan kuistilla Konilissa. Aluksi Symbal oli pitänyt tätä jonakin tavallisena pojanviikarina, joka oli kiinnostunut talossa asuvasta lohikäärmeestä, mutta useamman sattuman ja vielä useamman väärinkäsityksen jälkeen tuntemattomaksi jäänyt nuori mies oli livistänyt tiehensä jättäen jälkeensä pelkän mustajalokivisen medaljongin yksinkertaisessa kangaspussissaan. Hämmentyneeksi jääneellä Symbalilla oli ollut onnea, sillä hänelle selvisi, että koruun oli lumottu erittäin voimakas kirous, jota edes hän lohikäärmeenä ei kyennyt purkamaan. Symbal ei ollut päässyt aivan perille korun ominaisuuksista, mutta sen hän tiesi, että pienikin hipaisu olisi voinut tuoda suuria ongelmia. Siitä syystä koru olikin suljettu tiukasti pussiinsa, joka roikkui tällä hetkellä lohikäärmeen vyötäisiä kiertävässä nyörissä heti kolikkopussin vierellä.
Pelkkä ajatuskin korusta sai Symbalin olon tukalaksi, sillä se oli aiheuttanut hänelle varsin paljon päänvaivaa. Jo pelkästään korun salakavalaa varjotaikuutta henkivä olemus olisi saanut kenet tahansa varpailleen, mutta lohikäärmeenä Symbal tunsi erityistä kuvotusta jo nähdessään korun. Hopeisessa ketjussaan roikkuva synkänmusta jalokivi ei voinut olla mikään muu kuin lohikäärmekristalli ja vielä pahemmaksi tilanteen teki se, että kiven koosta päätellen se oli joskus kuulunut hyvin nuorelle lohikäärmeelle, joka ei ollut ehtinyt edes kehittämään omaa elementtiään. Symbal ei edes uskaltanut ajatella mitä korun tekijä oli tehnyt saadakseen luotua jotakin niin kuvottavaa. Jos Symbal jostakin asiasta oli varma, niin siitä että korun kirous oli saatava purettua. Kuka tahansa epäonninen saattaisi saada sen haltuunsa ja joutua kirouksen alaiseksi ilman omaa syytään. Siksi lohikäärme oli lähtenyt selvittämään, kuinka korun voisi tuhota. Hänen matkaansa ei yhtään helpottanut jo muutenkin taikuuteen epäluuloisesti suhtautuva aikakausi, joka oli ajanut maagit piiloihinsa, mutta kun sekaan vielä lisäsi varjotaikuutta, sai Symbal olla erityisen varovainen.

Kuten lohikäärme oli alusta asti pelännyt, ei kukaan hänen tapaamistaan maageista kyennyt antamaan hänelle kuin yhden vastauksen korun arvoitukseen. Kirousta ei voinut murtaa tavallisen taikuuden avulla, vaan lohikäärmeen olisi haettava etsimäänsä varjomagiasta. Edes avarakatseinen Symbal ei osannut suhtautua varjomagiaan mitenkään luottavaisesti ja hän oli miettinyt useamman kerran ennen kuin hän oli lähtenyt matkustamaan Orumiliin saadakseen pahaenteisen etsintänsä päätökseen. Kenties omaksi onnekseen hän oli kerran aikaisemmin käynyt kyseisessä kaupungissa, vaikka hän ei ensimmäisen kerran jälkeen enää koskaan uskonut palaavansa sinne. Edes lohikäärmeenä ei Symbal ollut tuntenut oloaan turvalliseksi salatun kaupungin synkillä kaduilla.
Itsesuojeluvaistonsa saattelemana Symbal ei ollut halunnut kiinnittää huomiota itseensä, mistä johtui hänen väljähkö vaatetuksensa kuten myös se, että hän oli käyttänyt tavallista enemmän aikaa ihmishahmonsa luomiseen. Siivet olivat saaneet haihtua, sillä vaikka Symbal rakastikin niitä niin paljon ja tunsi olonsa avuttomaksi ilman niitä, ne olivat aivan liian näkyvillä, jotta hän olisi voinut kulkea missään huomaamatta. Häntänsä lohikäärmeneito oli kuitenkin jättänyt paikoilleen ja kietonut sen kaksihaaraisen pään hennosti toisen nilkkansa ympärille, mutta sarviaan hän ei muutenkaan pitänyt ihmishahmossaan tarpeellisina, joten niistä luopumista hän tuskin enää edes huomasi. Näin varustautuneena oli Symbal alkanut matkansa lennettyään ensin lohikäärmeenä Suurmetsän reunamille. Loppumatka oli parempi kulkea jalan, sillä Orumilia oli muutenkin lähes mahdoton löytää ja ilmasta käsin se ei olisi onnistunut senkään vertaa. Symbal ei tiennyt millaista taikuutta varjomaagit käyttivät suojellakseen kaupunkiaan, mutta toisaalta lohikäärmeestä tuntui, ettei hän edes halunnut tietää.

Vaikka tavallisesti Symbal kulki matkoillaan yhdessä Yamisan kanssa ja viime aikoina hänen siskonsa Coralkin oli tunkenut usein hänen seuraansa, niin tällä kertaa hän oli yksin liikkeellä. Syitä oli useita, sillä viimekertainen kauppareissu oli lähes loppunut katastrofiin jo ennen kuin oli ehtinyt edes alkaa, eikä hän missään nimessä olisi halunnut sotkea ystäviään varjomagian kataliin sokkeloihin. Coral oli onneksi saanut juuri sopivasti tarpeekseen ihmiskaupungin hyörinästä ja palannut joksikin takaisin lohikäärmevuorille, sillä muuten tämä olisi varmasti vaatinut päästä mukaan, jos Symbal kerran suunnitteli matkaa johonkin niin epäilyttävään paikkaan kuin Orumil. Parempi vain, että pikkusisko oli muissa maisemissa, sillä tällä oli usein tapana aiheuttaa enemmän ongelmia kuin ratkaista niitä, eikä Symbal suinkaan halunnut ainuttakaan ylimääräistä päänvaivaa jo valmiiksi vaaralliseen retkeensä.
Oksiston lomasta karannut tuulenpuuska riepotti lohikäärmeen viitanlievettä ja Symbal puristi hansikoidut sormensa tiukemmin kankaan ympärille vilkaistessaan polkua ympäröivään metsään. Oliko hän kuullut jotakin, vai oliko se ollut pelkkää tuulen suhinaa metsän risukoissa?

Merise kietoi mustaa viittaansa tiukemmin ympärilleen ja katsoi tarkemmin sivullaan aukeavaa metsää. Hänestä vaikutti aivan kuin jotain olisi liikkunut sen varjoissa ja hänen selkäpiitään karmi. Tämä ei toki ollut ensimmäinen kerta; siitä lähtien, kun Merise oli ylittänyt Honian maakunnan rajan, tietoisuus siitä, että hän liikkui vaarallisen lähellä Vanhan metsän alueita, oli saanut hänet hätkähtämään jokaista olematonta mörköä kuin hermostunut hevosvarsa konsanaan. Sää ei suinkaan helpottanut asiaa. Raskaiden pilvien aikaansaama pimeys hankaloitti näkemistä ja navakka tuuli sai ikivanhojen puiden jyhkeät oksat liikahtelemaan ja narisemaan pahaenteisesti. Merise ei ollut koskaan pitänyt itseään erityisen säikkynä, mutta toisaalta, eihän hän koskaan aiemmin ollut yrittänyt päästäkään mihinkään niin epäilyttävään paikkaan kuin Orumil. Merise oli koko ikänsä kuullut huhuja piilotetusta kaupungista, mutta niistä ei koskaan voinut tietää, mikä oli totta ja mikä ei. Pikkurikollisten kanssa asioiminen ei ollut hänelle vierasta – palkkamiekan tyttärenä Merise oli tottunut hieman epäilyttäväänkin seuraan – mutta minkäänlaista konkreettista tietoa saadakseen Merisen oli pitänyt soluttautua hyvin hämäriin piireihin, ja niissä hän tunsi olonsa hyvin epämiellyttäväksi. Honian rajalla olevan pikkukaupungin rähjäisillä sivukujilla kulkevista jutuista Merise oli saanut tietää, että Orumil sijaitsi jossain Honian ja Loracren ulkorajojen välillä, Vanhan metsän alueiden kyljessä. Lisäksi Merise oli saanut tietoonsa, että oli olemassa toinenkin piilotettu kaupunki, joka oli vielä Orumilia vaarallisempi ja salaperäisempi, mutta tätä mystistä kaupunkia koskevat huhut olivat vieläkin epämääräisempiä.

Merise tiesi, että Orumiliin olisi lähes mahdotonta löytää itse. Hän oli toivonut, että löytäisi metsästä jonkun kaupunkiin matkalla olevan hämärän henkilön, jota olisi voinut varjostaa ja joka näin olisi voinut johdattaa hänet perille. Yritys tuntui nyt epätoivoiselta, mutta toisaalta, epätoivoinen hän olikin. Hänen isänsä oli ollut kadoksissa jo vuoden, ja kaikki huhut koskien tämän olinpaikkaa tuntuivat johtavan umpikujaan. Merise oli tullut siihen johtopäätökseen, että mikäli Ravchen olinpaikkaa koskevat johtolangat tuntuivat päättyvän kuin seinään, miehen oli täytynyt mennä jonnekin, minne häntä ei voitu seurata, ja tällöin jäljelle olivat jääneet huhut piilotetusta kaupungista. Eivät ihmiset yleensä vain kadonneet jäljettömiin, elleivät sitten olleet sekaantuneet johonkin hämärään.

Paksu pilviverho ja viitan liepeitä rajusti kiskova tuuli enteilivät sadetta, ja Merise toivoi löytävänsä pian paikan, jossa voisi pysytellä edes jotenkin kuivana. Hän ei tiennyt, milloin seuraavan kerran pääsisi sisätiloihin, joten läpimäräksi kastuminen yhdistettynä myrskykauden viileneviin iltoihin ei vaikuttanut terveyden kannalta erityisen mukavalta yhdistelmältä. Meriseä ei suuremmin haluttanut sairastua, kun lähistöllä saattoi liikkua ties minkälaista porukkaa.

Karkea rääkäisy ja siipien lehahdus kuuluivat yläpuolelta, ja tuulessa kamppaileva, kiivaasti siipiään räpyttelevä variksen hahmo laskeutui Merisen olalle pörhistäen sitten tuulessa sekoittuneita sulkiaan. Tuuli yläilmoissa oli ilmeisesti yltynyt niin navakaksi, että lentäminen kävi vaikeaksi ja Rav valitsi mieluummin ihmishahmoisen tuttavansa olalla matkustamisen. Merise tarkkaili ympäristöään sopivan sadesuojan tai mahdollisen oppaan varalta. Kookkaiden, vanhojen puiden jykevät oksat olisivat kenties voineet tarjota suojaa, mutta jostain syystä Meriseä ei huvittanut mennä yhtään lähemmäs noita puita kuin nyt metsässä kulkiessa oli pakko.

Nyt Merise oli taas kuulevinaan ääniä. Tällä kertaa hän oli varma, ettei se ollut vain tuuli puiden oksistossa ja hänen oma mielikuvituksensa, vaan metsässä todella liikkui joku. Merise hiljensi askeleensa, kurotti kätensä saappaaseensa ja otti sen kätköistä tikarin käteensä. Hän kuunteli hetken ja lähti hiipimään hiljaa äänen suuntaan. Hyvällä onnella kyseessä olisi hänen oppaansa.

//Täällä olen! Anteeksi tekstin kehno laatu, mutta se annettakoon anteeksi, sillä huomasin että siitä on vuosi(!) kun olen Merisellä viimeksi pelannut :'D Kestää hetki, ennen kuin pääsen taas hahmoon sisään.
Kuka lienee metsässä liikkuva mystinen rasahtelija? Lieneekö se hämmennystä aiheuttava ryöstäjä vai jokin aivan muu? //

Sinisten silmien tarkkaavainen katse tutkaili vaivihkaa hupun reunan takaa huojuvien puiden takaista maisemaa, mutta Symbal ei havainnut mitään tavallisuudesta poikkeavaa myrskyisessä metsässä. Kuitenkaan lohikäärme ei voinut aivan karkottaa tunnetta siitä, että häntä tarkkailtiin. Se ei tosin ollut mikään ihme kun kyseessä oli Orumilia ympäröivä metsä, mutta silti Symbal toivoi voivansa välttää tarpeetonta kanssakäymistä alueella elävien kanssa. Hän halusi vain saada korun kirouksen rikottua ja palata heti sen jälkeen kotiin. Hän oli luvannut Yamisalle palaavansa niin pian kuin mahdollista, vaikkei ollutkaan kertonut sen tarkemmin matkansa kestosta. Oikeastaan hän ei edes itse tiennyt, kuinka kauan hänen etsintäretkensä saattaisi mahdollisesti kestää, sillä siitä ei ollut mitään takeita, että Symbal edes löytäisi kirouksen murtamiseen tarvittavaa varjomaagia Orumilista. Mitä lohikäärme kaupungista tiesi, sitä tuntuivat suosivat ennemminkin varkaat ja murhamiehet, kuin mustaan magiaan erikoistuneet velhot. Symbal kuitenkin laittoi kaikki toivonsa Orumiliin, sillä se oli kahdesta Suurmetsien kätketystä kaupungista se, johon hän edes uskalsi ajatella menevänsä.

Kylmä väristys laittoi Symbalin ravistelemaan päätään ja selvittämään ajatuksiaan. Hänen olisi pysyttävä valppaana, sillä sitä ei tiennyt mitä metsässä voisi tulla vastaan ja oli parempi vain keskittyä siihen, mitä oli tekemässä eikä vain päivitellä tulevia.
"Se on vain tuuli, ei mitään mistä pitäisi olla huolissaan. Eikä edes ihme, kun miettii millaista myrskyä se on nostattamassa. Jopa minäkin välttäisin lentämistä tässä sääs-." Lohikäärmeen höpinät katkesivat räsähdykseen, joka kuului jostakin vasemmalta. Lähes ilmaan hypähtäen naaras kiepahti ympäri katsomaan äänen suuntaan odottaen näkevänsä ties minkä olennon hyökkäävän kimppuunsa. Samassa Symbal kuitenkin huomasi säikähtäneensä aivan turhaan, sillä melun olikin aiheuttanut pelkkä kovan tuulen kaatama laho puu, joka oli rysähtänyt maahan. Huokaisten helpotuksesta lohikäärmeneito rentoutui taas ja naurahti hieman omalle käytökselleen. Säikähtää nyt jokaista pientäkin rasahdusta. Ja hän kutsui itseään lohikäärmeeksi.


Saatuaan itselleen jälleen mielenrauhan Symbal kääntyi jatkaakseen matkansa, kun yllättäen hän tunsi mitä hennoimman nykäisyn vyöllään. Hämmentyneenä lohikäärme vilkaisi sivulleen ja ehti juuri nähdä jonkin tumman hahmon katoavan läheisten puiden taakse, samalla kun hän vaistomaisesti nosti kätensä tunnustellakseen kolikkopussiaan, joka oli kadonnut.
"Hei!" ällistynyt Symbal älähti kadonneen varjon perään varmistaessaan pussin todella kadonneen hänen vyötäisiltään.
"Tuo se takaisin!" lohikäärme puuskahti harmista lähtiessään seuraamaan rahojansa varastanutta ryöväriä. Siinä olivat olleet kaikki hänen rahansa, jotka hän oli varannut voidakseen maksaa kirouksen purkamisesta. Kuin salaman lyömänä Symbal muisti samassa pussin, jossa kirottu koru oli ollut ja sai huomata myös sen kadonneen.
"Voi ei, tämä ei voi olla todellista." Ei rahoilla niin väliä, mutta jos koru joutuisi vääriin käsiin, siitä voisi syntyä paljon ongelmia ja sitä Symbal viimeiseksi halusi.

Lohikäärme puikkelehti metsikössä yrittäen seurata varasta, mutta hänen väljä vaatetuksensa aiheutti yllättävän paljon vastarintaa viitan takertuessa jokaiseen vastaantulevaan oksaan ja hänen kaapunsa helman viistäessä risuja täynnä olevaa maata Symbalin poistuttua turvalliselta polulta. Läähättävällä ihmishahmoisella lohikäärmeellä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia saada kiinni liukasliikkeistä varasta, joka oli jo ehtinyt kadota metsän pimentoon.
"Tule takaisin, et ymmärrä mihin olet sekaantumassa! Minä vain tahdon aut-TAAaaaA... Auts!" Jalkansa maassa kiemurteleviin juuriin potkaissut Symbal oli kaatunut vatsalleen pöheikköön ja yski nyt kuivaa maan tomua keuhkoistaan räpiköidessään avuttomana viittaansa sotkeuduttuaan. Läheiset okapensaatkaan eivät yhtään helpottaneet tilannetta, kun Symbal joutui riuhtomaan vaatteitaan irti sitkeistä piikeistä, jotka repivät hänen vaatteidensa kangasta armotta.

Viimein huohottava Symbal pääsi jälleen jaloilleen, tosin monta kertaa rähjäisemmän näköisenä kuin hetki sitten, kuivien lehtien putoillessa hänen kärsineistä vaatteistaan, jotka olivat sotkeutuneet multaan ja hiekkaan. Lohikäärme seisoi hetken lohduttoman näköisenä paikoillaan ihmetellen mihin tässä nyt oikein pitäisi ryhtyä. Kaikki tuntui jotenkin niin turhalta, jos hän nyt kääntyisi takaisin ja lähtisi kotiin korun kadotettuaan. Ei, hänen pitää löytää koru ja saattaa loppuun se, minkä hän oli aloittanut. Tyytyväisenä päätökseensä Symbal tuhautti vielä viimeiset pölyt nenästään ja nosti alas valahtaneen huppunsa takaisin hopeisten hiustensa peitoksi lähtien jälleen seuraamaan olentoa, joka oli vienyt hänen omaisuutensa. Varas oli taitava, sillä maassa ei näkynyt ainuttakaan katkennutta risua auttamaan jäljityksessä, mutta lohikäärmeen tarkka nenä osasi antaa suunnan, johon kulkea. Hän pystyi juuri ja juuri erottamaan ilmassa hennon tuoksahduksen, jota seurata, kunhan nyt vain ei alkaisi satamaan.


// Minun silmissäni tekstissäsi ei ollut minkäänlaista vikaa, se oli miellyttävää luettavaa (: Jätin muuten tarkoituksella varkaan kuvailun vähiin ja heitä voi mahdollisesti olla myös enemmän kuin yksi, että saat aivan vapaasti käyttää heitä miten haluat ^^ \\

Äkkiä etäällä alkoi kuulua huutoa. Merise kallisteli päätään yrittäen määrittää äänen suuntaa. Näin kaukaa ei voinut erottaa sanoja – mikäli huudossa nyt sanoja oli, saattoihan se olla ihan epämääräistä kiljuntaakin – mutta ääni kuulosti naisen ääneltä. Merise mietti, olikohan nainen yksin vai jonkinlaisen joukkion seurassa, ja oliko kyseessä ollut hädän tai säikähdyksen huuto vai kenties murhanhimoinen raivonkiljahdus. Olisi ollut helppo muuttua varishahmoon ja lentää tiedustelemaan, mutta näin epämiellyttävässä paikassa hän ei uskaltanut tehdä niin. Hänen variksenmielensä helposti unohtaisi, miksi hän oli täällä ja saattaisi hyvinkin päättää lähteä lätkimään miellyttävämmille seuduille. Se olisi hyvin todennäköistä. Varishahmossa ihmisen tavoitteet ja mieli painuivat taka-alalle, samoin kuin ihmishahmossa variksen mieli painui taka-alalle; ei kadonnut, mutta heikkeni huomattavasti.

Merise hätkähti kun kuuli taas rasahduksen. Se kuului huomattavasti lähempää kuin huuto oli kuulunut. Merise jähmettyi paikalleen ja kuunteli. Rasahdus… rasahdus. Sitten hiljaisuus, sipaiseva ääni, ja hiljaisia, säännöllisiä rasahduksia, jotka lähenivät. Merise tiukensi otettaan tikaristaan ja liikahti katsoakseen tarkemmin metsän hämäryyteen rasahdusten suuntaan. Siinä samassa äänet loppuivat. Merise katseli ympärilleen. Venyvä hiljaisuus, ja Merisestä tuntui, kuin joku olisi katsonut häntä.

Merise kiepahti ympäri ja samassa kohtasi hätkähdyttävän keltaisten silmien katseen. Silmät olivat lähes pelkkää iiristä eivätkä ne rävähtäneet kertaakaan. Silmien omistaja niin ikään seisoi aivan liikahtamatta, kuin tyhjästä ilmestyneenä, ja tuijotti häntä häiritsevän pistävällä, rävähtämättömällä liskonkatseellaan. Se oli mies, pienikokoinen ja laiha, jonka mustan ja ruskean sävyinen rasvainen tukka roikkui osin kasvoilla. Hintelyydestään huolimatta miehen olemuksessa oli tietynlaista jäntevyyttä. Silmäterät olivat pystyt ja silmien ympärillä näkyvässä ihossa oli jotain läpikuultavan harmahtavanruskeaa ja suomumaista. Hahmon liikkumattomuuden rikkoi vain huulten välistä hetkeksi ilmaantuva kaksihaarainen kieli joka värisi hetken ilmassa ja katosi takaisin suuhun. Käärme. Hyi varjo sentään, Merise ajatteli ja hänen variksenmielensä lähetti hätäisiä varoitussignaaleja hänen tietoisuuteensa samalla kun Rav lehahti hänen olaltaan säikähtäneesti raakkuvana sulkapöllähdyksenä ja lensi pois.

Kahden muodonmuuttajan tuijotuskilpailu jatkui vielä hetken aikaa. Merise pani merkille toisen toisessa kädessä pitämän tikarin ja toisessa kädessä pitämän esineen, joka muistutti jotain pussukkaa. Merise päätteli nopeasti, että häntä erittäin häiritsevästi tuijottava muodonmuuttaja oli jonkin sortin ryöväri, ja hänen kuulemansa huudot olivat olleet peräisin ryöstön uhrilta. Merise kirosi mielessään. Mies oli luultavasti juuri sellainen opas, jonka hän tarvitsi, mutta tämä oli huomannut hänet ensin eikä hänen suunnitelmastaan tulisi enää mitään. Ja olisi hyvin epätodennäköistä, että Merise pääsisi niskan päälle voidakseen uhkailla miestä, sillä toinen oli luultavasti kokenut rikollinen. Yllätyksen turvin se olisi ehkä saattanut onnistua, mutta tuota etua Merisellä ei tosiaankaan nyt ollut.

”Mitä löysit, Naja?” Merise kuuli samassa karhean äänen takaansa ja kääntyi ympäri. Häntä vastaan katsoi valtava karhumainen mies, joka näytti täyttävän kaikki rikollisen tunnusmerkit kasvojen yli kulkevaa karmeaa arpea myöten. Vyöllään tällä oli jonkinlainen kirves. Merise nielaisi hermostuneena, tällä hetkellä hänen tilanteensa vaikutti erittäin heikolta. Käärmemies, Naja, heitti ryöstösaaliinsa toverilleen, joka työnsi pussukat huolettomasti vyöhönsä. ”Ja mitäs sinä täällä teet, matkalla Kaupunkiin vai?” mies totesi Meriseen viitaten ja kääntyi ympäri alkaen kävellä rennosti poispäin. Merise saattoi vain vaivoin peittää ihmetyksensä. Häntä ei aiottu pahoinpidellä tai ryöstää? Mies selvästi luuli häntä saman alan harjoittajaksi. Merise oli kuvitellut, että Orumilin raakalaiset olisivat epäluuloisempia ja varovaisempia, eikä hän voinut uskoa onneaan. Jos hän onnistuisi pitämään tätä näytelmää yllä, varkaat voisivat johdattaa hänet suoraa päätä Orumiliin! Merise hymähti myöntävästi yrittäen pitää naamansa peruslukemilla ja lähti seuraamaan miehiä.

”Sopiiko liittyä seuraan?” Merise kysyi mahdollisimman huolettomasti. Naja vilkaisi häneen vastenmielisen läpitunkevilla käärmeensilmillään.

”Näillä seudulla harvemmin tuppaudutaan vieraiden seuraan”, edellä kulkeva mies totesi. ”Täälläpäin ei näes pidetä tunkeilijoista. Enkäpä muista nähneeni sinua aikaisemmin.” Äänensävy oli edelleen rento, mutta sanoissa oli uhkaava sävy. Oli tainnut olla liian aikaista iloita. Häneen ei sittenkään luotettu. Tämä ei luvannut hyvää. Mies oli tutkaillut toisen pussin sisältöä kävellessään, ja hänen kääntyessään takaisin Merisen puoleen toinen pusseista luisti hänen vyöltään maahan, minkä Merise pisti ohimennen merkille.

”Naja, eikö sinustakin ole vähän kummallista miten hanakasti tämä tyttönen näyttää haluavan seurata meitä”, mies sanoi, leppoisa sävy hetkeksikään häviämättä äänestä. Kirveenvarrella lepäävä käsi viesti kuitenkin muita asioita. Merise ymmärsi, että nyt oli paras liueta paikalta. Hän harkitsi hetken, tempaisi sitten maahan pudonneen pussin lähes vaistomaisesti käteensä – matkamuisto, hän ei voinut mitään itselleen – ja säntäsi juoksuun. Takaa kuului Najan ärtynyt sähähdys ja hetken Merise ajatteli, että häntä seurattiin. Hän juoksi kunnes oli päässyt riittävän kauas näköetäisyydeltä ja kiipesi sitten ketterästi yhteen vanhoista puista, piiloutuen oksalle lehvästön suojaan.

//Että tämmöistä Tuosta "kahakasta" tuli kyllä aika erilainen kuin mitä suunnittelin... Naja on mykkä, ja hänellä on kyky magiaan, jonka ansiosta hän kykenee viestimään toverilleen jonkinlaisella mystisellä ajatusyhteydellä, tai jotain : D Toinen kaveri on siis ihan tavallinen ihminen. Mietin muuten, miten käy mykälle maagille, mikäli loitsujen muodostaminen riippuu äänteiden muodostamisesta?//

Rämmittyään useamman hetken metsässä hajujen perässä Symbal viimein pysähtyi hetkeksi, sillä hänestä tuntui, että hän kiersi kehää yrittäessään jäljittää varastaan. Hetken aikaa lohikäärme oli pysynyt oikealla tiellä, mutta navakka tuuli tuntui sotkeneen hajut ja vieneen ne mukanaan. Nenäänsä harmistuneena niiskauttaen Symbal jäi seisoskelemaan keskelle metsää yrittäessään keksiä ratkaisua lohduttomaan tilanteeseensa. Hänestä tuntui hyödyttömältä kuljeskella metsässä ympäriinsä ja vain toivoa, että hänen omaisuutensa varastaneet rosvot ilmestyisivät hänen eteensä. Itse asiassa, Symbalista tuntui, että hän oli eksynyt yrittäessään seurata varkaan hajua ja oli nyt joutunut aina vain kauemmas tuntemastaan polusta. Ehkä hänen pitäisi vain jatkaa matkaansa ja yrittää päästä Orumiliin, sillä sinne rosvot luultavimmin olivat matkalla, jos he halusivat päästä myrskyltä suojaan.
Lohikäärme pyöritteli hajamielisenä nilkassaan olevaa maagista rengasta hännällään, kuunnellen siitä syntyvää hiljaista helinää miettiessään tilannettaan. Hän voisi myös yrittää käyttää taikuutta kirotun korun paikantamiseen, mutta epäili omia kykyjään sellaisen loitsun luomiseen, varsinkin näin lähellä Vanhan metsän alueita. Kuitenkaan mitään parempaa keksimättä, Symbal aikoi yrittää loitsimista, mutta sitä varten hän tarvitsi aikaa valmistautuakseen.

Myrskyn aiheuttama latautunut tunnelma tuntui värinänä Symbalin suomuissa, mutta tämä tuskin edes huomasi sitä syvennyttyään ajatuksiinsa. Kuitenkin hyvin herkkänä kaikelle sähköiselle varaukselle hänen päänsä ponnahti yllättäen pystyyn, kun hän tunsi tavallista voimakkaamman sykähdyksen viiltävän ilmaa ja siinä samassa ensimmäinen salama leimahti taivaan halki kovan jyrinän saattamana. Salama tuntui olevan alkusoitto koko suurelle myrskylle, sillä siinä samassa lohikäärme huomasi ensimmäisten pisaroiden jo tipahtelevan taivaalta. Onneksi Symbalin viitta kesti vettä, sillä muuten hän olisi kyllä kastunut kokonaan ja metsässä kaatuilu oli ollut jo tarpeeksi ikävä asia hänen vaatteidensa kannalta. Symbal olisi halunnut jäädä nauttimaan myrskystä ja kuulostelemaan sen voimaa, mutta hänellä oli nyt tärkeämpääkin tekemistä.

Aivan ensiksi Symbalin pitäisi suunnitella loitsu ja miettiä, kuinka käyttää sitä. Jos hän yrittäisi paikantaa vain pientä taikuuden keskittymää, Vanha metsä lähes varmasti sotkisi hänen loitsunsa omalla taikuudellaan ja silloin pieni koru jäisi varmasti huomaamatta. Varkaan paikantaminen oli taas aivan mahdotonta, sillä Symbal oli tuskin ehtinyt nähdä tästä edes vilaustakaan, ennen kuin tämä oli jo kadonnut metsää. Hän tosin uskoi tunnistavansa tämän hajun, mutta siitä ei nyt tässä tapauksessa ollut minkäänlaista hyötyä.
Symbal ehti jo lähes vaipua epätoivoon, sillä korun paikantaminen tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä, kun hänellä ei tuntunut olevan mitään, mistä edes aloittaa. Hänen olisi varmaankin pitänyt älytä laittaa pussiin korun seuraksi jonkinlainen lumottu amuletti, jonka hän olisi voinut helposti etsiä loitsun avulla tällaisessa tilanteessa. Ajatuksen myötä Symbal kuitenkin sai idean ja hän kosketti otsassaan olevaa lohikäärmekristallia sormenpäillään. Niinpä tietysti, koru oli tehty lohikäärmekristallista ja sellaisen pitäisi löytyä helposti, jos hän vain osaisi muotoilla loitsunsa oikein. Aivan lähellä tuskin oli liikkeellä montaa varasta, jotka kantoivat mukanaan sellaisia kiviä, joten oikean korun löytäminen tuskin aiheuttaisi kovinkaan paljon vaivaa.

Innoissaan keksinnöstään Symbal alkoi heti suunnitella loitsuaan. Hän istui erään puun juurakolle, pois sateesta sulkien silmänsä ja keskittyäkseen loitsunsa laatimiseen. Tavoitellessaan magiaansa Symbalin otsassa olevan kristallin hohde voimistui hieman ja valaisi hänen hupun varjoon jääviä kasvojaan hennolla loisteellaan. Aluksi Symbalin keskittymistä häiritsi ajatus, että hänellä olisi pitänyt olla pergamenttia ja mustetta, jotta hän olisi voinut helpottaa taikomistaan kirjoittamalla ensin loitsun kääröön. Tämän pulman lohikäärme kuitenkin ratkaisi helposti hahmottelemalla muutamia tuntemistaan riimuista maan multaan, josta ne olisi myöhemmin helppo pyyhkiä pois.
Tyytyväisenä suunnitelmaansa Symbal aloitti loitsunsa lukemisen hiljaisella äänellä, houkutellen lempeästi taikuuden sanat huulilleen. Saatuaan viimeisen äänteen lausuttua Symbal odotti hetken henkeään pidätellen jännittäessään, oliko loitsu onnistunut. Siinä samassa ilmaan kuitenkin ilmestyi pienen pieni untuvainen valopallo, joka sykähteli muutaman kerran ennen kuin lähti leijailemaan metsään. Ilahtuneesti hymyilevä Symbal ponnahti siinä samassa seisomaan yrittäen hillitä riemunkiljahduksensa onnistuttuaan loitsussaan. Pyyhkäistyään nopeasti maahan piirtämänsä riimut kadoksiin lohikäärme lähti innoissaan seuraamaan pientä opastaan tietäen nyt, ettei kaikki ollut aivan menetetty.


// Taikominen mykkänä on varmasti haastavaa, mutta kenties siinä voisi käyttää jonkinlaista viittomakieltä, jolla voisi muodostaa tarvittavat riimut ja sen lisäksi vielä lausua loitsun sanat mielessään. En sitten tiedä, onko Snowfaerilla jonkinlaista mielipidettä asiaan, mutta sitä voi kysellä häneltä tarvittaessa yksityisviestillä tai apua-osiossa \\

Merise istui puun jyhkeällä, tuulessa narisevalla oksalla ja kuunteli. Hänen oman sydämensä kiivaat lyönnit, navakan tuulen voimakas suhina ja vihellys sekä tuulessa liikahtelevan metsän uhkaava narahtelu peittivät alleen kaikki muut äänet. Samassa äänekäs jyrähdys halkoi äänten harsoa. Pitkään voimiaan koonnut myrsky oli vihdoin puhkeamassa. Pisarat alkoivat tipahdella taivaalta ja Merise huomasi, että puun laaja lehvästö suojasi aika hyvin sateelta. Puu oli vanha ja lajiltaan jonkinlainen jalopuu, jonka nimeä Merise ei tiennyt, mutta jollaisia oli kyllä joskus nähnyt. Huolimatta puun tietynlaisesta pahaenteisyydestä, joka oli tyypillistä koko metsälle, Meriseä ei huvittanut siirtyä tästä jonkinlaisesta suojasta ja kastua läpimäräksi. Niinpä hän rentoutui puun runkoa vasten ja antoi sateen huuhtoa hänen jälkensä metsästä, hukuttaa kohinallaan kaikki metsän epämääräiset äänet.

Merise kiinnitti huomionsa kömpelösti puhaltamaansa pussiin. Luultavasti varaskaksikko ei ollut edes huolinut sitä ja oli pudottanut sen tahallaan. Rahaa siellä ei ollut, sen hän pystyi tuntemaan kankaan läpi. Se oli jokin yksittäinen, kiinteä esine. Merise löystytti pussin nyörit ja kurkisti sisään. Hän hengähti ilahtuneena. Se oli jonkinlainen koru, melko arvokkaan näköinen.

Merise kallisti pussia pudottaakseen sisällä olevan esineen kämmenelleen. Se oli ehkä ihmeellisin esine, mitä Merise oli koskaan nähnyt. Hänen kämmenellään riipuksessa lepäsi hämmästyttävä, salaperäinen - ehkä pahaenteinenkin, mutta toisaalta uhkaava metsä sai kaiken näyttämään pahaenteiseltä – musta jalokivi, joka tuntui luovan selittämättömästi ympärilleen kuin väritöntä, valotonta hehkua. Se tuntui omituisella, lämmöttömällä tavalla kuumalta hänen kämmentään vasten. Jokin kihelmöi Merisen takaraivossa ja tuo ei-kuitenkaan-kuumuus voimistui lähes polttavaksi. Merise ehti hetken miettiä, mikä tämä omituinen esine oikeastaan saattoi olla, kun yhtäkkiä polte syöksähti hänen käsivarttaan pitkin ylöspäin. Polttava, valkoinen kipu täytti Merisen pään ja hän huudahti kivusta, koru pudoten hänen kädestään maahan, ja samassa putosi Merisekin hallitsemattomasti oksien halki, tuntien vain valkohehkuisen kivun joka oli kaikkialla hänen näkökentässään ja päässään.

Merise mätkähti kosteaan sammalikkoon tuskin tuntien putoamistaan. Kipu alkoi hiljalleen hellittää hänen maatessaan siinä ja hän kohottautui varovasti istualleen. Kivun aiheuttamat valkoiset varjot tanssivat edelleen hänen näkökentässään ja Merise odotti että ne haihtuisivat. Ne tasaantuivatkin pikkuhiljaa, mutta ne vain sulautuivat häntä ympäröivään harmaaseen sumuun, jonka läpi Merise ei nähnyt. Sumua, harmaata harsomaista sumua, jonka läpi melkein saattoi nähdä epämääräisiä varjoja mutta ei kuitenkaan sitten mitään. Se oli raivostuttavaa, hän yritti keskittää katseensa ja nähdä sumun läpi, mutta ei onnistunut. Raivostuttavaa.

Hetken kuluttua Merise tunsi huolestuneen kauhun alkavan hiipiä ylös hänen selkäänsä pitkin. Hän ei nähnyt. Hänen näkönsä ei palautunut, sumu ei väistynyt. Hänestä tuntui, että jos hän vain hiukan pinnistäisi, saisi sumuverhoa edes hieman raotettua, hän voisi nähdä häntä ympäröivän metsän, mutta se oli kuitenkin mahdotonta. Kuin janoon kuoleva vanki, joka kaltereidensa välistä yltää pyyhkäisemään sormenpäillään vesikannun kylkeä, mutta ei kuitenkaan kunnolla yletä siihen.

Ei, tämä ei voi olla totta, Merise ajatteli hätääntyneesti. Tämä oli kauheaa. Hän ei nähnyt mitään. Hän kopeloi liki pakokauhuisesti ympäristöään käsillään. Hänen sormensa löysivät puun rungon, ja ottaen tukea siitä, hän nousi huterasti seisomaan. Hän pälyili ympärilleen, aivan kuin päätään kääntelemällä voisi löytää harmaudesta jonkin repeämän. Mitä, mitä ihmettä hän oikein nyt tekisi? Mitä tämä oikein oli?

//Anteeksi luvattoman pitkä viivästys! Viime viikot ovat olleet sen verran tapahtumantäyteisiä, etten ehtinyt pelailemaan, mutta nyt olen täällä taas. : >//

Pieni valopallo leijaili tasaista tahtia puiden lomitse luovien Symbalin seuratessa sitä metsän ääniä kuulostellen. Huolestuneesta lohikäärmeestä oli alkanut tuntua, ettei hän ikinä saavuttaisi korua ja sitä vienyttä varasta tällä tahdilla, sillä rauhalliseen elämään tottunut lohikäärme alkoi uupua raskaan vaatetuksensa alla umpimetsässä rämpiessään. Huohottaen Symbal pysähtyi hetkeksi ja jäi nojaamaan läheiseen puuhun tasatakseen hengityksensä sulkien samalla silmänsä. Hänen loihtimansa valopallo jatkoi vielä kulkuaan ja loittoni jonkin matkan päähän jääden sen jälkeen leijailemaan paikoilleen epävarmasti hypähdellen. Toista silmäänsä hieman raottaen lohikäärme tarkkaili valon keinahtelua sateessa ja hän mietti samalla luomansa loitsun heikkouksia, joita hän ei ollut edes ajatellut taikoessaan.
Valo johdatti häntä oletettavasti suoraan korun luokse, mutta se oli myös sen heikkous. Siinä missä varas luultavasti kulkisi tuttuja ja helppokulkuisia polkuja, jotka saattoivat kierrellä lähistöllä, Symbal joutui kulkemaan suoraan valon näyttämään suuntaan maaston vaikeakulkuisuudesta huolimatta. Sen lisäksi hänellä ei ollut mitään tietoa, saavuttiko hän edes varasta vai jäikö hän koko ajan lisää jälkeen. Symbal ei olisi halunnut raahautua metsän lävitse vain kohdatakseen jonkin ylitsepääsemättömän esteen, joka pakottaisi hänet kääntymään takaisin. Loitsukaan ei kestäisi ikuisesti ja lohikäärme tarvitsisi ennen pitkään lepoa. Alistuneesti huokaisten Symbal työnsi itsensä irti puunrungosta suoristaen selkänsä jatkaakseen matkaa.
"Mihin minä olenkaan taas itseni sotkenut…" Lohikäärme mumisi itsekseen ajatellessaan kaikkea sitä vaivaa, jota hän oli nähnyt saadakseen yhden ainoan kirotun esineen tuhotuksi. Todeten kuitenkin, ettei aikonut aivan vielä antaa periksi Symbal lähti taas seuraamaan pientä opastaan.

Montaa askelta ei Symbal kuitenkaan ehtinyt ottaa, kun hän kuuli metsästä ääntä, joka erottui vaimeana tuulen huminan ja toisinaan jyrähtelevän ukkosen lävitse. Aloilleen jähmettyen lohikäärme jäi kuuntelemaan ääntä, joka oli kuulostanut aivan kirkaisulta. Ääni kuului vain kerran ja päättyi aivan yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin, mutta Symbal oli kuulevinaan myös jonkinlaisia räsähdyksiä aivan kuin oksia olisi katkottu.
Hämmentynyt ihmishahmoinen lohikäärme huiski häntäänsä ja käänteli päätään puolelta toiselle yrittäen kuunnella toistuisiko hänen kuulemansa ääni uudestaan. Metsä oli kuitenkin taas palannut myrskyiseen mylvintäänsä, eikä Symbal kuullut mitään tavallisuudesta poikkeavaa ja hetken hän jopa mietti, oliko mahdollisesti vain kuvitellut kaiken. Ei, selvästi hän oli kuullut jotakin. Joku oli huutanut, mutta miksi?
Symbal mietti, pitäisikö hänen yrittää etsiä äänen aiheuttaja, mutta ilmaan jälleen pysähtynyt pieni valopallo muistutti häntä hänen kadonneesta korustaan. Hammastaan purren lohikäärme katsoi hetken valoa, mutta läimäytti sitten kämmenensä yhteen, jolloin valo katosi ja hän itse lähti kulkemaan suuntaan, josta oletti huudon tulleen. Joku saattoi tarvita apua tai sitten kyseessä oli sama rosvo, joka oli vienyt kirotun korunkin, joten Symbalin olisi ainakin käytävä katsomassa mitä oli tapahtunut.

Myrskytuuli puhisi oksistossa siihen malliin, ettei huutaja voinut olla kovinkaan kaukana kerta Symbal oli kyennyt kuulemaan huudon. Päättäväisesti hän työnteli syrjään eteensä sattuneiden pensaiden oksia, sillä hän ei uskaltanut kiertää niitä liian kaukaa, ettei vain eksyisi oikeasta suunnasta nyt kun huuto oli jo aikoja sitten vaiennut. Työntyessään erään hieman sitkeämmän pusikon lävitse Symbal oli lähellä kupsahtaa nurin hänen kompastuessaan erääseen maasta sojottavaan oksantynkään. Yllättyneesti älähtänyt lohikäärme sai kuitenkin vielä pidettyä tasapainonsa hoiperrellen muutaman askeleen päähän. Symbalin mielessä kävi ajatus, että tämä metsä veisi häneltä vielä hengen, jos hän ei osaisi olla varovaisempi. Toisaalta, mitä sitä muuta saattoi odottaa, jos hän rämpi härkäpäisesti viivasuoraan tiheimpienkin pensaiden lävitse.
Juuri kun Symbal oi ottamassa jälleen seuraavaa askeltaan hän pysähtyikin yllättäen huomatessaan sateisessa metsässä jotakin muuta pusikoiden ja puunrunkojen sijaan. Joku seisoi vähän matkan päässä korkean puun varjossa sateelta suojassa puun runkoon nojaten. Nopean vilkaisun jälkeen Symbalille selkeni, että kyseessä oli nuori naispuolinen henkilö ja aluksi hän piti tätä ihmisenä, mutta lähempi tarkastelu kertoi, ettei se ehkä ollutkaan niin. Katseltuaan hetken tytön suuntaan Symbal lähti viimein kulkemaan hitaan varovaisesti tätä kohti. Oliko se ollut tuo tyttö, joka oli huutanut? Vilkaistuaan tarkemmin ympäristöään Symbal huomasi maassa irtonaisia, selvästi vasta katkenneita oksia ja katsoessaan puuta, jonka juurella tyttö seisoi, saattoi lohikäärme nähdä oksien katkenneen juuri siitä puusta. Ehkäpä tyttö oli vain tipahtanut puusta etsittyään sieltä suojaa sateelta.

"Hei, anteeksi. Oletko kunnossa? Kuulin jokin aika sitten huutoa ja mietin vain, että mistä se mahtoi tulla." Tyttö ei vaikuttanut epäilyttävältä tai mitenkään muuten uhkaavalta, joten Symbal uskaltautui hiipimään lähemmäs. Hän tosin nykäisi huppunsa hieman syvemmälle piilottaakseen kasvonsa varjoihin, sillä hän ei halunnut säikyttää tyttöä turhaan. Koskaan ei tiennyt millä tavalla vastaantulijat suhtautuivat lohikäärmeisiin, joten Symbal vain halusi olla varovainen. Toisaalta, kumpi mahtoi vaikuttaa pahaenteisemmältä myrskyisessä metsässä, ystävällisen ja huolestuneen näköinen lohikäärme vai resuisiin ja ryvettyneisiin vaatteisiin kietoutunut muukalainen, josta ei ensi vilkaisulta osannut sanoa mitään varmaa. Ajatus sai Symbalin pysähtymään hetkeksi ja tämä nosti huppuaan sen verran, että hänen kasvonpiirteensä tulisivat edes vähän esille.
"Et kai vain ole satut-" Symbalin aloittama lause jäi kesken, kun hänen katseensa osui maassa lojuvaan koruun. Lohikäärme vaikeni sillä sekunnilla jääden vain tuijottamaan viattoman näköisenä sammaleilla säihkyvää medaljonkia. Symbal ei kyennyt hetkeen ajattelemaan, sillä hän ihmetteli tyhmänä, mitä koru tuossa maassa teki. Senhän olisi pitänyt olla visusti suljettuna pussiinsa, jotta kukaan ei vain vahingossakaan koskisi siihen. Hitaasti lohikäärmeen katse nousi taas puuhun nojaavaan tyttöön ja Symbal tunsi jäätävän tunteen puristavan sydäntään. Hän ei halunnut ajatella sitä. Jos hän ei ajattelisi sitä, se ei voisi mitenkään olla totta. Eikö niin?


// Ei mitään hätää (; Näin keväällä ennen lomia tuntuu muillakin olevan kiireitä. \\

Epätoivoisena Merise kaivoi sormensa puun rungon uurteisiin ja sulki silmänsä saaden ympäröivän harmauden muuttumaan mustaksi. Silloin hän havaitsi jotain, heikon tuntemuksen, joka tuntui tulevan hänen sisältään, mutta kuitenkin hyvin kaukaa. Kuin heiveröinen kajastus, mutta ei kuitenkaan lämpöä tai valoa. Merise tiesi tämän tunteen; toisinaan hän kutsui sitä ”taikuusaistikseen”, mutta harvoin kiinnitti siihen mitään huomiota, sillä se oli hyvin epämääräinen ja heikko. Kun hän nyt keskittyi hyvin tarkasti, hän saattoi tuntea hyvin heikon kajastuksen etäällä kaikkialla ympärillään, luultavasti Vanhan metsän alueita. Hän ei ollut huomannut sitä aiemmin lainkaan, mutta nyt hänen kaikki tarkkaavaisuutensa olikin kohdistunut kaikkiin muihin aisteihin kuin näköön. Etäistä kajastusta lähempänä tuntui jokin pieni, yksittäinen keskittymä. Merise ei pystynyt mitenkään määrittämään sen etäisyyttä tai suuntaa, mutta kovin kaukana se ei ollut. Kaikki tuntemukset olivat kuitenkin niin kovin, kovin epämääräisiä, että ne saattoivat olla vain mielikuvitustakin. Jos hän vain olisi joskus yrittänyt harjoittaa tätä ominaisuutta…

Rasahdus. Merisen mitäännäkemättömät silmät rävähtivät auki, harmaan sumun taas asettuessa pimeyden tilalle. Hän kuunteli jännittyneenä, yrittäen määrittää äänen suuntaa ja hänen mielensä alkoi juosta pakokauhuisia polkuja. Niin tietenkin: Naja. Omituinen käärmeensilmäinen mies saattoi hyvinkin olla maagi, mikä selittäisi pienen taikuuden keskittymän, ja nyt varaskaksikko tuskin päästäisi häntä niin vähällä… Askelet lähestyivät Meriseä hitaasti. Pian ne pysähtyivät, ja Merise tunsi jonkun läsnäolon. Merise jännittyi, jähmettyen vaistomaisesti paikalleen ja mietti kuumeisesti, mitä oikein voisi tehdä. Hän liikautti kättään hieman, hihan sisäpuolelle ommeltuun pieneen taskuun sujautetun tikarin kahva liukui hänen kämmeneensä ja hän puristi kätensä sen ympärille. Hänellä ei olisi kuitenkaan varaa yrittää näyttää uhkaavalta juuri nyt, sillä hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia osua ylipäätään mihinkään, sillä hän oli tottunut luottamaan nimenomaan näköönsä.

Joku puhui. Merise ei edes rekisteröinyt mitä toinen sanoi; ainoa asia, jonka hän huomasi, oli, ettei kyseessä ollutkaan epämiellyttävä käärmemuodonmuuttaja. Ääni oli selvästi naisellinen ja siinä oli ystävällinen sävy. Tämä ei kuitenkaan saanut Meriseä rauhoittumaan; luottavaisuus ei kuulunut hänen tapoihinsa, ja kaikista vähiten täällä, Sevoren vihoviimeisessä kolkassa. Vaatteiden kahinaa, askeleita ja tuo petollisen hyväntahtoinen ääni, joka katkesi äkisti kesken. Hermostuneisuus voitti Merisen ja hän irtautui nopeasti puusta, seisoen huterasti hieman etukumarassa asennossa ja vetäytyi taaksepäin paljastaen tikarinsa. Hänen kurkustaan pääsi varoittava, lähes eläimellinen korahdus. Hän oli todella menettänyt hermonsa. Minun pitää rauhoittua, Merise ajatteli, tai menetän järkenikin.

Merise pakotti itsensä rentoutumaan hieman ja suoristi ryhtinsä. Hän yritti kohdistaa silmänsä tulijan kasvoihin, siihen suuntaan, mistä ääni oli tullut. Hän ei halunnut paljastaa tulijalle, ettei nähnyt, vaikka olikin erittäin epätodennäköistä, että hän onnistuisi. ”Kuka sinä olet?” Merise kysyi yhä karhealla äänellä.

//Tämä tuskin on kovin kiinnostavaa, mutta Merisen "magia-aisti" toimii seuraavalla tavalla! Merisellä on yhteys Ynegrovideen, mutta tämä yhteys on äärimmäisen heikko, eikä hän pysty kanavoimaan magiaa sen lävitse. Se kuitenkin sallii Merisen "aistia" magian ja sen käyttäjät, joskin heikosti. Koska Merise ei tiedä magiasta käytännössä mitään, tämä ominaisuus on jäänyt hyvin hiomattomaksi ja Merisen kokemus magiasta saattaa poiketa suurestikin maagien vastaavasta (hänhän hädintuskin tietää mistä on kyse). Hän ei pysty määrittämään magian suuntaa eikä oikeastaan etäisyyttäkään, sillä etäisyyden ja voimakkuuden vaihtelut tuntuvat samalta (ts. lähellä käytetty heikko magia tuntuu suunnilleen samalta kuin etäällä käytetty voimakas loitsu). Haha tykkään selittää :'D Mutta abstraktien asioiden kuvailu on kyllä hankalaa :S//

Löydettyään jälleen kirotun korunsa lohikäärme oli niin pyörällä päästään, että oikein säpsähti puun luona seisoneen tytön yllättäen liikkuessa ja paljastaessa tikarinsa. Symbal kavahti taaksepäin huomatessaan tytön pitelemän aseen ja lähes kompastui omaan häntäänsä ottaessaan muutaman askeleen taaksepäin.
"Huii- Odota! En halua sinulle pahaa!" Lohikäärme lähes rääkäisi otettuaan etäisyyttä tyttöön jääden tarkkailemaan tätä huolestuneena vilkuillen aina välillä korun suuntaan. Nuoren naisen pitelemä tikari sai Symbalin tuntemaan olonsa levottomaksi, eikä hän uskaltanut tulla yhtään lähemmäs, mutta hänen oli silti saatava koru takaisin. Muuten hän olisi varmaankin vain ottanut korun ja jättänyt tytön rauhaan, mutta koska koru ei ollut enää pussissaan, halusi Symbal tietää tytön olevan varmasti kunnossa.

Lohikäärmeen häntä nytkähteli hermostuneesti, minkä vuoksi Symbal kietoi sen takaisin tiukasti nilkkansa ympärille. Hän tarkasteli tyttöä ja tämän piirteitä yrittäessään selvittää oliko koru mahdollisesti aiheuttanut mitään vahinkoja tytölle. Päältäpäin tyttö ainakin vaikutti aivan normaalilta. Tämä tosin ei tuntunut katsovan aivan suoraan Symbaliin, mutta se ei kertonut Symbalille tarpeeksi, jotta hän olisi voinut vetää siitä mitään johtopäätöksiä. Jotkut hänen tapaamistaan ihmisistä eivät uskaltaneet katsoa suoraan lohikäärmettä silmiin, sillä hänen liskomaiset piirteensä, erikoiset silmänsä ja hänen otsassaan hohtava kristalli hermostuttivat usein vastaantulijoita. Hansikoituja kämmeniään epävarmana yhteen hieroen Symbal yritti keksiä jotakin sanottavaa rikkoakseen epämiellyttävän tunnelman, kun tyttö kysyikin kuka hän oli. Lohikäärme korjasi kysymyksen kuultuaan ryhtiään ja laski sateesta välittämättä lopulta huppunsa kokonaan pois hiustensa päältä.
"Nimeni on Symbal. Olen korukauppias ja tulen Konilista. Tulin tänne etsiäkseni apua erääseen minua kovasti vaivanneeseen ongelmaan. Tuo koru…" Symbalin ääni hiipui niin, ettei hän lopettanut aloittamaansa lausetta samalla kun hänen katseensa lipui maassa olevaan koruun. Lopulta hän ei voinut pidätellä itseään enää yhtään kauemmin, vaan hänen silmänsä nytkähtivät katsomaan jälleen tikariaan pitelevään tyttöön.
"Voi anteeksi, olen niin pahoillani, mutta minun on pakko kysyä. Löysitkö sinä tuon korun, vai saitko sen jostakin? Se oli minulla kun kuljin metsässä, mutta joku varasti sen minulta ja olen yrittänyt saada sitä takaisin. Pyydän, kerro minulle, ethän sinä vain ole koskenut siihen?" Symbal ei tiennyt, kuka korun oli häneltä vienyt, mutta silti hän ei antanut itsensä epäillä tyttöä suotta tai edes kysyä suoraan oliko se ollut hän, joka korun oli varastanut. Symbal halusi uskoa kaikista pelkkää hyvää, joten vaikka koru näyttikin päätyneen tytölle, se ei tarkoittanut että tämä olisi ollut varas. Loppujen lopuksi, tärkeintä nyt oli että koru oli jälleen löytynyt.

Kestämättä enää katsoa korun lojumista sammaleilla Symbal asteli varovaisesti sen luokse pitäen kuitenkin samalla silmällä tyttöä ja tämän tikaria. Hän ei todellakaan halunnut pelkkää varomattomuuttaan saada tikaria kylkiluidensa väliin, nyt kun hänen aiemmin saamansa miekan tekemä haava oli viimein kokonaan parantunut. Ajatus sai Symbalin värähtämään, kun hän polvistui varovasti nostaakseen korun maasta. Koru tuntui aivan yhtä kylmältä ja pahaenteiseltä kuin aina ennenkin ja Symbal saattoi tuntea siihen loitsitun kirouksen jopa hänen hansikkaidensa lävitse. Siitä huolimatta hän ei ollut huolissaan, sillä hän tiesi, ettei se voisi satuttaa häntä ilman suoraa kosketusta. Silti korun piteleminen ei tuntunut kovinkaan miellyttävältä, joten Symbal katseli hetken ympärilleen miettien mihin saisi laitettua sen.
Symbal ajatteli kysyä tytöltä, olisiko tällä jotakin tarkoitukseen sopivaa, kun lohikäärme jo kuitenkin ehti huomata pussin, joka lojui maassa vähän matkan päässä. Se oli se sama pussi, jossa koru oli aikaisemminkin ollut, joten helpotuksesta huokaisten Symbal kiirehti hakemaan sen sulloen korun saman tien pussiin sulkien tämän jälkeen pussin nyörit tiukasti kiinni. Mikä typerys Symbal olikaan ollut jättäessään pussin roikkumaan pelkästä vyöstään, joten nyt pitääkseen pussista parempaa huolta, työnsi hän korun pusseineen syvälle kaapunsa taskuun. Vaikka kirottu koru tuntuikin epämiellyttävältä niin lähellä lohikäärmeen suomuja, oli se parempi kuin kadottaa koru uudemman kerran pelkän mukavuudenhalun takia. Saatuaan korun jälleen talteen ja turvaan Symbal kääntyi jälleen varovasti katsomaan tyttöä.


// Oikeastaan se vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta ja hyödylliseltä aistilta (: Joskus todellakin tuntuu, että on vaikeaa saada kuvailtua jotakin hyvin tärkeää, mutta toisaalta vähäistä asiaa järkevästi \\

Merise hymyili vinosti toisen säikähdykselle ja laski tikarinsa hieman vähemmän uhkaavaan asentoon. Nainen ei vaikuttanut kovin vaaralliselta, ja Merise mietti vähän huvittuneesti, mitä tämä mahtoi tehdä täälläpäin Sevorea – täällä kun saattoi törmätä paljon vaarallisempiinkin asioihin kuin yksinäisiin pelkällä tikarilla aseistettuihin tyttöihin. Liian pikaisia johtopäätöksiä ei kuitenkaan sopinut tehdä, eikä Merise antanut itsensä tuudittautua ajatukseen toisen vaarattomuudesta, etenkään, kun ei pystynyt näkemään tätä.

Merise kuunteli, kun toinen esitteli itsensä. Ainakin tämä kuulosti vilpittömältä, eikä ilmeisesti ollut seudun vakiokävijöitä. Merise taisi olla onnekas, että oli törmännyt tähän naiseen varaskaksikon tai joidenkin muiden epäilyttävien tyyppien sijaan. Samassa toinen mainitsi korun, ja tämän alkaessa puhua siitä lähes epätoivoiseen sävyyn, kylmä paino asettui Merisen vatsaan. Oli outoa, ettei hän ollut tullut jo ajatelleeksi sitä tarkemmin, järkytys ja epäusko olivat vieneet tilan syiden pohtimiselta. Hän oli sokeutunut koskettuaan tuohon koruun – polte ja valkohehkuinen kipu olivat ikään kuin tulleet häneen sen kautta. Hän muisteli viimeistä asiaa, jonka oli nähnyt, korun omituista, pahaenteistä olemusta ja palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Se ei ollut sattunut olemaan… jonkinlainen maaginen esine? Kirottu? Se selittäisi paljon, mutta Merise ei ollut varma, voisiko uskoa sitä. Toisen läsnäolo aiheutti hyvin heikkoa kihelmöintiä hänen takaraivossaan ja Merise ymmärsi aiemman havaitsemansa pienen taikuuskeskittymän olevan luultavasti peräisin naisesta. Siispä – maagi, kirottu esine, kosketuksesta langennut kirous ja Merise kaiken sen keskellä. Merise ei edelleenkään oikein halunnut uskoa tähän yhtälöön.

Toinen liikkui, kahinaa maassa hänen lähellään. ”Käänsin sen puolivahingossa yksiltä epäilyttäviltä tyypeiltä”, Merise vastasi teennäisen uhmakkaasti naisen ensimmäiseen kysymykseen, pelon hiipiessä hänen vatsaansa. ”Ja entä jos koskinkin?” hän jatkoi, ääni täynnä teeskenneltyä itsevarmuutta.

//Bläh anteeksi lyhyttä Mutta vaihtelu virkistää, ehkä//

Kuunnellen hiljaisen vakavana tytön sanoja Symbal puri huultaan. Toisen välttelevä suhtautuminen hänen kysymykseensä sai Symbalin lähes kiemurtelemaan kaapunsa alla, sillä tavallisesti niin hienopuheinen lohikäärme oli nyt niin huolissaan että olisi halunnut välttämättä tietää vastauksen kysymykseensä, muttei kuitenkaan tahtonut painostaa tyttöä puhumaan, ellei tämä halunnut vapaaehtoisesti kertoa. Hetken hiljaa mietittyään tilannettaan Symbal viimein päätyi siihen, että hermoileminen ei ainakaan parantanut tilannetta. Tällaisena hetkenä oli parasta vain vetää syvää henkeä ja selvittää tilanne rauhallisesti puhumalla. Symbal ei tiennyt, kuinka tyttö mahdollisesti suhtautuisi kirottuun koruun, mutta siitä huolimatta hän tunsi olevansa vähintään velvollinen selittämään mahdollisen vaaran, jolle toinen oli altistunut.

"Antakaa anteeksi erittäin epäkohtelias tungetteluni ja sallikaa minun selittää kohtuuton käytökseni. Olen vain ollut hyvin huolissani ja kenties yhä järkyttynyt korun katoamisesta, mutta siihen on syynsä, sillä tämä nimenomainen koru on valitettavasti kirottu erittäin ikävällä loitsulla ja se aiheuttaa ongelmia kaikille, jotka siihen koskevat. Siksi myös olen tullut tänne Sevoren Suurmetsiin, jotta voisin löytää jonkun, joka voisi auttaa minua korun tuhoamisessa. Toivon, että ymmärrät huoleni, sillä en haluaisi enää kenenkään satuttavan itseään korun vuoksi pelkkää tietämättömyyttään. Omatuntoani jäisi kalvamaan, mikäli jotakin ikävää tapahtuisi oman huolimattomuuteni takia."
Saatuaan selitettyä asiansa tytölle Symbal painoi pahoittelevana päänsä ja jäi odottamaan hiljaisena. Nyt kun tyttö tiesi tilanteen vakavuuden, kenties tämä voisi vihdoin puhua vapaammin ja sallisi Symbalin vihdoin lieventää tunnontuskiaan kadotettuaan korunsa.


// Vaihtelu todellakin virkistää, joskus tuntuu kyllä siltä että viestit venyvät luvattoman pitkiksi, että toisinaan on mukava kirjoitella jotain vähän lyhyempää ^^ Mutta anteeksi pieni viive ja tekstini tunkkaisuus, nyt ei oikein tunnu kulkevan kunnolla x( \\

Merise kuunteli, kun nainen - Symbal - vahvisti Merisen pahimmat epäilykset todeksi. Toki Merise oli ollut maagien ja taikuuden kanssa tekemisissä ennekin, mutta silloin oli yleensä kyse melko heikoista parantajayritelmistä tai taikatempuntekijöistä, jotka yrittivät harmittomasti hyödyntää vaatimattomia lahjojaan, tai sitten henkilöistä, jotka yrittivät peitellä kykyään vihamielisiltä ihmisiltä. Varsinaiseen vahvempaan taikuuteen - puhumattakaan kirouksista ja sellaisesta - Merise ei ollut koskaan aiemmin törmännyt. Vaikka olihan hän kuullut paljon huhuja ja muuta vastaavaa, niistä tosin oli mahdotonta tietää mikä oli totta. Jos Merise ei olisi ollut niin huolestuttavassa tilanteessa, hän olisi varmasti ollut kiinnostunut ja innoissaan saadessaan mahdollisuuden tyydyttää uteliaisuuttaan ja saada ensi käden tietoa taikuudesta. Mutta nyt näytti pahasti siltä, että hänet oli kirottu - sitä oli edelleenkin vaikea uskoa - ja tietoisuus siitä oli omiaan tappamaan suurimman osan uteliaasta kiinnostuneisuudesta. Merise pohti hetken tilannettaan. Vaikka oli typerää luottaa Orumilin lähistön metsissä liikkuviin vieraisiin, saattoi olla vielä typerämpää jättää huomiotta kenties ainoa henkilö, joka voisi auttaa häntä. Symbal kuulosti vilpittömältä, ja vaikka tämä ei olisi sitä ollutkaan, niin mitä muita mahdollisuuksia Merisellä oli? Jäädä harhailemaan sokeana metsään kunnes joku oikeasti vaarallinen hyypiö löytäisi hänet?

"Suon anteeksi tungettelunne, suuren ja kunnioitetun Konilin kaupungin Symbal", Merise sanoi ivallisesti, huvittuneena toisen muodollisesta puheenparresta. "Ymmärrän toki arvon maagin huolen", hän jatkoi, toivoen, että hänen taikuusaistinsa välittämä tietämys tekisi vaikutuksen. Saattoi tietenkin olla, että koko naisen olemus henki maagia - mikä tosin oli melko harvinaista - jolloin hänen pikku huomautuksensa ei tekisi vaikutusta, mutta aina kannatti yrittää. Merisen tilanteessa hän ei voinut ylenkatsoa mitään, mikä tarjoaisi edes pikkuruisenkin mahdollisuuden päästä hieman niskan päälle.

"No, jos sanotaan että olisin sattunut koskemaan siihen -" Merise aloitti samaan sävyyn, mutta päättikin pudottaa ivaavan esityksensä ja totesi hieman alistuneesti, päästäen hivenen huolta kuulumaan läpi äänestään, sen voimistuessa mitä pidemmälle hän pääsi sanoissaan, "Hyvä on, kyllä minä koskin siihen – ja se – minä – jotain tapahtui…” Merise pudisti päätään, kuin ei olisi halunnut ajatella koko asiaa, ja kumartui työntämään tikarinsa takaisin saappaaseensa. Silloin hänen näön menetyksestä seonnut tasapainoaistinsa petti ja hän kaatui. Merise kompuroi huterasti takaisin seisomaan ja tunsi itsensä uskomattoman avuttomaksi, vetäytyen arasti taaksepäin, kaikki itsevarmuuden esitys pois pudonneena.

//Merise on hieman ilkeä... :< Mutta se anettakoon hänelle anteeksi?//

Tytön äänensävy sai Symbalin säpsähtämään ja kohottamaan jälleen katseensa maasta. Sanojen ivallisuus loukkasi lohikäärmettä ja tämän huulet puristuivat tiukaksi viivaksi. Symbal oli ollut aidosti huolissaan tytöstä ja käänsi nyt välttelevästi katsettaan sivuun saatuaan niin kylmän vastaanoton. Hän oli tarkoittanut pelkkää hyvää, eikä ymmärtänyt, miksi hänen hyvät tapansa ja ystävällisyytensä käännettiin häntä vastaan. Hän ei ollut aivan niin naiivi, miltä hän saattoi toisinaan vaikuttaa ja oli itse myös tietoinen tästä ongelmastaan. Symbal ei vain yksinkertaisesti kyennyt tai edes halunnut muuttaa käyttäytymistapojaan, sillä lohikäärme arvosti ystävällisyyttä aivan liikaa, jotta olisi voinut vain unohtaa sen ja suhtautua tuntemattomiin välttelevän epäluuloisesti. Aikojen myötä Symbal oli ihmisten keskuudessa viettämänsä elämän aikana valitettavasti tottunut ilkeilyyn ja oli oppinut olemaan välittämättä siitä. Siksi lohikäärme siis nyt vain kuunteli tyynesti tytön pilkkaa menemättä siihen mukaan, tosin toisen puhutellessa arvon maagia sai tyttö osakseen hieman ihmettelevän vilkaisun Symbalin suunnalta. Tavallisesti hän oli aina tottunut siihen, että hänelle tehtiin liiankin selväksi, että hän ei ollut ihminen, mutta tyttö näytti pitävän hänen magiaansa merkityksellisempänä kuin sitä, että hän oli suomujen peittämä matelija.
Sade oli kastellut lohikäärmeen hopeiset hiussuortuvat lähes läpimäriksi, mutta tämä tuskin oli edes huomannut sitä. Koru ja tyttö olivat vieneet täysin Symbalin huomion, mutta toisinaan jyrähtelevä ukkonen kuitenkin muistutti, ettei nyt ollut syksyinen iltapäivä auringonpaisteessa. Korun katoaminen oli todellakin sotkenut lohikäärmeen suunnitelmat ja nyt muutenkin jo myrskyn hämärtämä metsä alkoi pimetä auringon lähdettyä jo laskemaan yön tieltä. Hetken Symbal mietti, että olisiko hänen pitänyt lähteä jo jatkamaan matkaansa, sillä jos tyttö pystyi suhtautumaan häneen niin vähättelevästi, joten tuskin tämän asiat niin huonosti saattoivat olla. Toisaalta, jos tyttö olikin koskenut koruun kertomatta siitä, koska ei kokenut kirouksesta olevan mitään vaaraa, saattoi aina olla mahdollista, että kirous iskisi vasta myöhemmin.

Lohikäärmeen mietinnät kuitenkin keskeytyivät, kun hän oli havaitsevinaan jonkinlaisen muutoksen nuoren naisen käytöksessä. Päätään uteliaasti kallistaen Symbal katsahti tyttöä ja kurtisti kulmiaan. Aivan kuin aiempi ylemmyys ja itsevarmuus olisivat karisseet kertaheitolla toisen yltä, kun tämä viimein myönsi koskeneensa kirottuun esineeseen ja kertoessaan, että jotakin oli tapahtunut. Symbal sulki silmänsä syvään henkäisten saatuaan tietää, että asiat todellakin olivat niin huonosti, kun hän oli aluksi pelännyt. Nyt korun kirouksen purkamisesta oli tullut aiempaa tärkeämpää ja mitä pikemmin sen saisi tehtyä, sen parempi tytön kannalta. Symbal mietti jo mistä heidän kannattaisi aloittaa, kun tyttö yllättäen kaatui maahan saaden lohikäärmeen säikähtämään. Loikattuaan pari askelta vaistomaisesti tytön suuntaan Symbal sai pysäytettyä itsensä ennen kuin ehti kuitenkaan liian lähelle tietämättä, mitä tyttö mahtaisi suhtautua hänen tungetteluunsa. Pitäen yhä kohteliaan välimatkan tyttöön Symbal tutkaili tätä huolissaan yrittäen havaita mitä korun kirous oli tälle mahdollisesti tehnyt.
"Oletko kunnossa? Ei, mikä tyhmä kysymys, et tietenkään ole, anteeksi. Mutta tarkoitan kuinka voit tai osaatko yhtään kertoa, mitä koru sinulle teki? Ehkä osaisin auttaa jotenkin." Symbal tunsi palavaa halua auttaa ja tukea tyttöä, ettei tämä vain kaatuisi uudemman kerran ja satuttaisi itseään yhtään sen enempää. Aiempi päätön huoli tuntui kadonneen kokonaan ja nyt Symbal tunsi olonsa itsevarmemmaksi tilanteen vakavuudesta huolimatta tai kenties juuri sen takia. Aivan ensiksi heidän olisi päästävä pois tästä myrskystä ja lähin paikka, jonka Symbal tiesi oli Orumil. Sinne päästyään hän voisi viimein aloittaa varjomaagin etsimisen ja kirouksen purkamisen, ainoana huolena tietenkin se, ettei hänellä ollut enää mitään, millä maksaa maagin palveluista. Asia huoletti häntä, mutta siitä voisi keskustella vasta kun hän löytäisi maagin, joka voisi auttaa heitä, jos tämä edes suostuisi siihen. Niin ja tietenkin, jos tyttö vain suostuisi ottamaan apua vastaan.


// Tottakai, ei hahmoja saa pelkkään pumpuliin kietoa \\

Merise tunsi itsensä niin surkeaksi ja avuttomaksi, että olisi voinut itkeä, ellei tämä avuttomuus olisi raivostuttanut häntä niin paljon. Merise tunsi olonsa huteraksi seisoessaan siinä. Hän olisi halunnut jälleen tukeutua puuhun, mutta ei ollut enää varma missä kohden se oli, eikä halunnut hapuilla ympäriinsä säälittävästi. Hänen ei auttaisi kuin tukeutua Symbalin apuun, jota toinen vaikutti yhä hanakasti tarjoavan Merisen ivailusta huolimatta. Ja toisaalta, Merise tajusi, Symbalista olisi muutakin hyötyä sen lisäksi, että tämä ehkä osaisi auttaa kirouksen poistamisessa. Hän oli tullut tänne etsimään apua korun tuhoamiseen, ja koska Merise ei tiennyt lähistöllä olevan muita asututettuja paikkoja kuin Orumil, nainen oli varmasti menossa sinne. Symbal siis voisi johdattaa Merisen suoraan Orumiliin, vaikka hän ei aivan ymmärtänytkään, miten Symbalin kaltainen hienopuheinen ja vilpittömän kohtelias henkilö voisi tietää reitin, jonka yleensä sai tietoonsa vain epäilyttävä kulkija toiselta. Toisaalta nainen oli maagi - ainakaan tämä ei ollut torjunut Merisen huomautusta, toisaalta ei ollut myöskään vaikuttunut siitä mikä hämmästytti Meriseä hieman - ja kohteliaskin taikuudenkäyttäjä luokiteltiin ihmisten silmissä toisen luokan kansalaiseksi. Ryövärien ja hämärähemmojen eduksi sanottakoon, että he olivat tavallisesti melko suvaitsevaisia "kunnolliseen" kansanosaan verrattuna. Oli asia miten tahansa, Symbalin avusta olisi monenlaista hyötyä, joten Merisellä ei ollut mitään syytä olla käyttämättä toisen näennäistä hyväntahtoisuutta hyväksi.

"Voin varsin mainiosti lukuunottamatta sitä pikkuseikkaa, että en näe enää niin yhtikäs mitään", Merise vastasi toisen kysymykseen, verhoten avuttomuuttaan huolettomuudella. Tämä esitys oli yhtä lailla häntä itseään kuin Symbaliakin varten. Hän tiedosti, ettei ollut vielä täysin sisäistänyt tilanteen koko vakavuutta - puhumattakaan sen mahdollisesta peruuttamattomuudesta - ja halusi pitää tuon valkenemisen hetken niin kaukana kuin mahdollista, sillä sitä seuraisi todennäköisesti toivottomuus. "Jos pystyisit auttamaan minua, se olisi... se olisi hyödyllistä. Minulle. Ainakin", Merise tavoitteli ystävällisempää sävyä ja hymyili hieman. Hän ei kuitenkaan ollut valmis mihinkään ylitsevuotaviin kohteliaisuuksiin ja kiitollisuuden vakuutteluihin, se ei ollut hänen tapaistaan. "Kun koskin siihen, se tuntui lämpimältä - sitten se sattui. Päähäni. Sitten en nähnyt enää mitään", Merise selitti, yrittäen saada jokseenkin järkyttävän tapahtuman vaikuttamaan vähemmän vakavalta.

Nyt havaittavissa oleva ystävällisyys tytön sanoissa loi Symbalin huulille hennon hymyn ja lohikäärme saattoi rentoutua löydettyään viimein edes jonkinlaista hyväksyntää. Oli kyse sitten tilanteen sanelemasta pakosta tai vilpittömästä ystävällisyydestä, ei Symbal vaivautunut tällä kertaa tekemään eroa noiden kahden asian välillä, vaan otti sen vastaan kiitollisena. Tytön kerrottua sokeudestaan moni kysymys lohikäärmeen mielessä saikin yllättäen vastauksensa ja tämä hymähti toteavasti sanomatta vielä kuitenkaan mitään. Hän antoi tytön jatkaa loppuun asti kertomuksensa samalla kun tuli viimein aivan tämän vierelle etsiäkseen tytön piirteistä mahdollisesti viittauksia kirouksesta, joka oli vienyt tämän näön. Symbal saattoi heti havaita tytön puhuneen totta sokeudestaan, sillä lohikäärme huomasin tytön silmien mitään näkemättömän katseen muistuttavan kovasti Yamisan sokean silmän unenomaista tuijotusta. Tosin Yamisan silmä oli ollut niin kauan sokea, että tämä oli jo tottunut siihen, kun taas nyt Symbalin edessä seisovan nuoren naisen katseessa tuntui olevan jotakin epävarmuudesta ja levottomuudesta kertovaa kireyttä.
"Hmm… myönnän nyt suoraan, etten varsinaisesti ole mikään parantaja. Tiedän kyllä joitakin loitsuja, mutten usko niistä olevan apua juuri nyt. Ensinnäkin tarvitsisin joitakin ainesosia loitsun luomiseen ja toiseksi minun olisi saatava keskittyä rauhassa, mikä ei välttämättä onnistu tällaisessa myrkyssä. Siksi ehdottaisinkin, että etsisimme aivan ensiksi suojaa läheisestä kaupungista. Tietenkin, mikäli vain koet voivasi luottaa minuun tarpeeksi, jotta voisin johdattaa sinua, vaikket näekään mitään. En tiedä, kuinka paljon tiedän Orumilista, mutten kuitenkaan halua valehdella sinulle. Siellä voi olla vaarallista, sillä se on täynnä lainsuojattomia rikollisia ja muita hämärämpiä kulkijoita, mutta lupaan suojella sinua miltä tahansa niin kauan kuin vain olet seurassani. Siitä sinun ei siis tarvitse olla huolissasi, että joku kävisi kimppuusi tai satuttaisi sinua nyt kun et näe mitään tai pysty kunnolla puolustamaan itseäsi."

Puhuessaan Symbal tarkkaili uteliaana tyttöä yrittäessään havaita jotakin, mikä saattaisi kertoa tämän ajatuksista. Lohikäärme ojensi varovaisesti toisen kätensä koskettaen kevyesti tytön käsivartta kertoakseen hänen olevan aivan tässä vierellä tarjotakseen lohtua ja tukea, mikäli tyttö niitä vain sattuisi tarvitsemaan. Symbal kykeni tuskin edes kuvittelemaan, miltä mahtoi tuntua menettää näkönsä niin äkisti ja varoittamatta. Hän olisi varmaa itse ollut romahtamisen partaalla, mutta tyttö vaikutti varsin urhealta yrittäessään suhtautua kaikkeen varsin itsevarmasti ja huolettomasti. Kuitenkin Symbal epäili, ettei kukaan voisi menettää näköään tuolla tavalla ja olla kuin mitään ei olisi edes tapahtunut. Siksi lohikäärme ajattelikin, että kenties tytölle olisi hyvä saada edes hetkeksi jotakin muuta ajateltavaa.
"En ole muuten tainnut kuulla nimeäsi. Ja pakko myöntää, etten olisi osannut odottaa kohtaavani ketään sinun kaltaistasi täältä metsästä. Haluaisitko kertoa, mistä olet tulossa?"
Symbal ei ollut aivan varma siitä, olisiko heidän pidettävä kiirettä. Toisaalta hän olisi halunnut pian pois metsästä myrskyn armoilta, mutta koska hän ei ollut aivan varma oikeasta suunnasta, olisi parempi ensin selvittää heidän sijaintinsa, ennen kuin he lähtisivät rämpimään metsässä kierteleviä polkuja pitkin kenties aivan väärään suuntaan. Eniten Symbal oli kuitenkin huolissaan kirouksesta. Nyt tyttö oli ehkä menettänyt näkönsä, mutta se ei tarkoittanut, ettei mitään pahempaa voisi olla edessä. Kenties koru vain sokaisi kaikki, ketkä siihen koskivat, mutta voisi olla aivan yhtä mahdollista, että kirous tihkuisi salakavalasti myrkyn tavoin tytön kehoon ottaen tämän valtaansa antamatta lainkaan varoitusta, ennen kuin olisi aivan liian myöhäistä. Mitä pikemmin he saisivat kirouksen poistettua ja koru tuhottua, sitä parempi.

Merise hätkähti aistiessaan äkkiä toisen aivan lähellään. Aavistus märkien hiusten tuoksua ja kevyt hengityksen ilmavirta, joka liikautti Merisen omia hiuksia. Symbal puhui jälleen - yhä pitäen kiinni kohteliaasta puhetavastaan - varmistaen Merisen arvelut siitä, että he olivat matkalla Orumiliin. Symbalilla näytti olevan tapana selittää asiat perusteellisesti, Merise mietti huvittuneesti naisen pitkän selvityksen aikana.

"Älä huoli, olen kuullut tarpeeksi juttuja tietääkseni suunnilleen, millaiseen paikkaan olemme menossa", Merise totesi. Hänen olisi tehnyt mieli huomauttaa, ettei tarvinnut suojelua, mutta tunsi itsensä äkkiä jotenkin hyvin väsyneeksi ja ajatus, ettei hänen tarvitsisi huolehtia mistään alkoi vaikuttaa houkuttelevalta. Symbal kosketti hänen käsivarttaan, ja Merise huomasi, että toisen ystävällisyys tuntui aika mukavalta, epäluuloisuuden murtuessa väsymyksen tieltä.

"Minun nimeni on Merise", Merise vastasi toisen kysymykseen samalla miettien, mitä Symbal mahtoi tarkoittaa hänen kaltaisillaan. Nuoria naisia, vai muodonmuuttajia, vai yksinkertaisesti tyyppejä jotka eivät osoittaneet halua ryöstää tai noitua varjomagialla jokaista vastaantulijaa. "Tulin Honiasta tänne etsimään yhtä tuttua - olen viettänyt viimeiset pari kuunkiertoa Honian pikkukaupungeissa... Harvemmin asun missään puolta vuotta kauempaa. Muodonmuuttajat ovat sellaisia." Merise hymyili itsekseen. Isälle olisi luultavasti ollut painajainen asua puolikin vuotta aloillaan ihmisten ympäröimänä. Monilla muodonmuuttajilla oli tarve vaeltaa paikasta toiseen, toisilla voimakkaampi kuin toisilla. Ei toki kaikilla, mutta melko tavallista se silti oli.

"Meidän pitäisi varmaan pian lähteä liikkumaan johonkin suuntaan..." Merise sanoi tarttuen kevyesti Symbalin käteen, joka lepäsi hänen käsivarrellaan, jotta toinen voisi helpommin johdattaa häntä minne he sitten menisivätkin. "Hmm?" Merise jähmettyi tuntiessaan toisen ihon sormiensa alla. Merise liu'utti kättään naisen rannetta pitkin, tunnustellen sileitä, joustavia suomuja. Joko naisella oli istuvin, ohuin ja joustavin käärmeennahkahansikas mihin Merise oli koskaan törmännyt (toisaalta Merise ei ollut koskaan törmännyt käärmeennahkahansikkaisiin mutta sillä ei ollut merkitystä) tai sitten... Merise tunnusteli Symbalin käsivartta ylemmäs, työntäen häpeämättömästi kätensä naisen avaraan hihaan löytäen lisää sileitä suomuja. Hänen sormensa löysivät sileän, kovan kohouman naisen kyynärpään tienoilta. Merise veti kätensä takaisin naisen hihasta ja tämän hartiasta toisella kädellään tukea ottaen kurotti sen Symbalin kasvoille. Merise havaitsi suomuja olevan kasvoillakin ja silittäen kättään vielä ylemmäs löysi naisen otsalta kohouman, jonka keskellä oli jokin kova, kiven tapainen esine. Sen koskettaminen sai jonkin kihelmöimään Merisen sisällä.

"Varjoja Venellon kehdossa!" Meriseltä lipsahti. "Et kai satu olemaan... lohikäärme tai jotain?" Merise ei ollut koskaan ollut tekemisissä lohikäärmeiden kanssa, mutta oli hän kuullut niistä - muodonmuutoksista ja suomuista ja kristalleista.

//Merise käpälöi... Tässä oletin Symbalin tuntien että hän tuskin heittäytyisi hirveäksi ninjaksi, mutta otan toki kuuleviin korviini jos jokin häiritsee!! Ja kuten aina, en edelleenkään ole itse lievän autohitin suhteen tarkka Kirousilmaisujen keksiminen on kivaa, tosin vaikea keksiä mitään hirveän omaperäistä : D//

Vähät ympärillä ulvovasta myrskystä, Symbal tuskin enää edes huomasi viitan helmaa riepottelevaa tuulta tai oksiston lävitse tihkuvia pisaroita, sillä hänen edessään seisova tyttö oli kaikki, mistä hän tällä hetkellä oli kiinnostunut. Mitä siitä, että oli juuri sokeutunut ja lähdössä pelkkien rosvojen asuttamaan kylään tuntemattoman naisen johdattamana, nuori muodonmuuttaja tuntui olevan sinut tilanteen kanssa. Symbal ei voinut muuta kuin ihailla tämän tyyneyttä ja itsevarmuutta ja hän arvosti suuresti tytön osoittamaa luottamusta häntä kohtaan. Tavallisesti Symbaliin suhtauduttiin epäilevästi ja jopa vihamielisesti, mutta toivuttuaan sokeutumisestaan aiheutuneesta ensijärkytyksestä Meriseksi itsensä esitellyt tyttö oli rauhoittunut ja tuntui nyt suhtautuvan Symbaliin varsin ystävällisesti. Lohikäärme oli unohtanut lähes kokonaan, ettei tyttö voinut nähdä häntä, minkä vuoksi hänen lajinsa oli vielä jäänyt hämärään, ja että salaisuuden paljastuminen voisi muuttaa Merisen suhtautumisen täysin. Symbal ei mitenkään voinut pitää kasvoiltaan poissa iloisen aurinkoista hymyään löydettyään lämpöä keskeltä synkintä myrskyä.
"Merise, huolimatta siitä, että olemme keskellä myrskyä jossain kaukana metsän uumenissa kirotun korun kanssa, niin mukava tutustua." Symbal oli kuunnellut uteliaana Merisen kertoessa itsestään ja nyökkäillyt välillä itsekseen. Nyt hän kuitenkin hymyili tytölle ystävällisesti ja nyökkäsi vielä kerran Merisen sanoille lähtemisestä.

Lohikäärme vilkaisi taivaalle ja oli jo avaamassa suutaan mainitakseen sateesta ja huolestaan Merisen kastumisesta, kun tyttö ottikin häntä yllättäen kädestä. Tytön käden tunnustellessa lohikäärmeen suomuja jäi Symbal äänettömänä tuijottamaan tyttöä suu auki, kun tämän käsi jo katosikin hänen hihaansa. Jähmettyneenä paikoilleen lohikäärme tuijotti Meriseä silmät suurina uskaltamatta tuskin edes hengittää hänen kaksihaaraisen häntänsä päiden nytkähdellessä tunteista, joita hän itse tuskin edes ymmärsi. Symbal oli järkyttynyt Merisen osoittamasta uteliaasta tuttavallisuudesta, sillä lohikäärme ei ollut lainkaan tottunut muiden kosketukseen. Ihmiset karttelivat häntä yleensä aivan kuin voisivat saada häneltä ties minkä tarttuvan taudin, joten tytön nyt käydessä tunnustelemaan hänen piirteitään varoittamatta, Symbal oli lähellä saada halvauksen. Merisen hennot sormet saivat Symbalin suomut värisemään ja tämä tunsi selkärankansa kangistuvan pidätellyistä tunteista ja sähköisestä energiasta, joka yritti etsiä purkautumistietä. Tavallisesti niin hillitty ja hyväkäytöksinen Symbal oli joutunut täysin Merisen yllättämäksi ja tyttö tuntui kosketuksellaan pyyhkineen lohikäärmeen mielen puhtaaksi kaikista ajatuksista. Tästä huolimatta hän kuitenkin ymmärsi purra hampaansa yhteen ja tukahduttaa ilkikurisen sähkövirran ennen kuin se ehti hänen suomuilleen asti, sillä hän ei missään nimessä halunnut satuttaa Meriseä vahingossakaan. Suljetut silmät tuntuivat lähes muljahtavan ympäri, kun Merisen käsi nousi seuraavaksi sivelemään lohikäärmeen suomuisia kasvoja.

Alistuessaan mykkänä toisen tutkivalle kosketukselle, Symbalista tuntui, että hän olisi voinut pyörtyä siihen paikkaan, kun tyttö viimein kosketti hänen otsassaan hehkuvaa kristallia. Hänen polvensa notkahtivat hälyttävästi, mutta lohikäärme onnistui kuitenkin pysymään pystyssä. Kuullessaan jälleen Merisen äänen Symbal puuskahti viimein pidätellyn hengityksensä uskaltautuen kurkistamaan tyttöä luomiensa raosta. Lohikäärme huohotti hieman yrittäessään saada jälleen kiinni hengityksestä ja hän lipaisi kevyesti huuliaan ihmetellessään tytön sanoja yhä hieman sekaisin mieltään myllertävistä ristiriitaisistakin tunteista.
"Kai sen niinkin voisi sanoa. Ainakin minä pidän itseäni enemmän lohikäärmeenä kuin maagina." Symbalin tukahtunut ääni kuulosti hänen omissa korvissaan oudolta, kun hän yritti saada ajatuksiaan taas luistamaan. Nielaistuaan kuuluvasti Symbal räpytteli silmiään jääden tämän jälkeen katsomaan hämillään Meriseä, tietämättä oikein mitä odottaa. Kaiken järjen mukaan tytön pitäisi juosta kirkuen pakoon, mutta tämän uteliaiden sormien hellä kosketus tuntui kuvastavan kaikkea muuta paitsi pelkoa.



// Mikään ei häiritse minua varsinkaan, käpälöiköön siis aivan vapaasti lisää, jos siltä tuntuu x) niin ja pientä auto-hittiä saa aina olla, ettei ainakaan minun puolestani tarvitse aina lupaa olla kysymässä. \\

Merise astahti mietteliäänä hieman taaksepäin täysin tietämättömänä toisen naisen koettelemuksista. Kaikki tuntui menevän yhä sekavammaksi ja epätodennäköisemmäksi - kirousten ja magian ja taikaesineiden ja rikolliskaupunkien lisäksi tähän omituiseen tapahtumien sarjaan sekoittui myös ihmishahmoisia lohikäärmeitä. Merise ei oikein tiennyt mitä ajatella. Nyt hän toivoi hartaasti, että voisi nähdä. Tässä kaikessa tuntui olevan jotain kummallista. Symbal ei lainkaan vastannut niitä mielikuvia, mitä ajatus lohikäärmeistä yleensä herätti. Tämän käytös muistutti tavallisen ihmisen käytöstä – jos ylitsevuotavaa kohteliaisuutta ei otettu huomioon – ja lisäksi, mikäli Merise oikein muisti, tämä oli sanonut olevansa ammatiltaan korukauppias ja asuvansa Konilissa. Lohikäärmeellä ammatti ja asuinpaikka ihmisiä vilisevässä kaupungissa? Eivätkö lohikäärmeet olleet eteläisillä vuorilla asustelevia petoja, jotka vain satunnaisesti lumosivat itsensä ihmismäiseen hahmoon huijatakseen ihmisiltä kalleuksia tai asioidakseen maagien kanssa? Symbal ei kuitenkaan herättänyt Merisessä pelkoa – Merise ei olisi voinut olla juuri avuttomampi, ja mikäli toinen olisi hänestä jotain halunnut, olisi hän voinut jo saada sen ilman suurempia vaivoja. Juonikkuutta ei yleensä tuhlattu olentoon, josta ei ollut kovin suurta vastusta.

”Lohikäärme…” Merise mutisi itsekseen. Hänen uteliaisuutensa nosti kärkkäästi päätään – ei varmastikaan kaikilla ollut elämässään tilaisuutta tavata lohikäärmettä, ainakaan sellaista, joka olisi vaikuttanut niin vaarattomalta ja innokkaalta jutustelemaan kuin Symbal – joskin tämä oli nyt jostain syystä käynyt kovinkin hiljaiseksi. ”Sanoit, että asut Konilissa ja olet korukauppias – onko se totta? En ole koskaan kuullut lohikäärmeestä, joka asuisi kaupungissa ja tekisi ihmisten työtä… Miksi sinä et asu Lohikäärmevuorilla? Ja ai niin”, Merise hoksasi äkkiä, ”Osaatko sinä muka muuttua valtavan isoksi ja lentäväksi liskohirviöksi?” Merise tehosti sanoja iso ja lentävä suurilla, havainnollistavilla käsivarsien huitomisliikkeillä, jotka saivat hänet hieman horjahtamaan, hänen tasapainonsa ollessa vieläkin melko hutera.

Pystyessään jälleen hengittämään Symbal ravisti rivakasti päätään selvittääkseen ajatuksiaan hänen märkien hiustensa lennättäessä sadepisaroita ympäriinsä. Merisen otettua viimein hieman etäisyyttä lohikäärme sai viimein tunteensa jonkinlaiseen järjestykseen, vaikkei voinutkaan täysin karkottaa epämiellyttävää tukahdutetun sähkönsä jättämää latausta kurkustaan. Symbalista tuntui kuin jokainen hänen lihaksistaan olisi jännittynyt pidätellystä energiasta, ja hän lähes toivoi salaman iskevän itseensä, jotta sähkön tuottama jännitys pääsisi purkautumaan edes jotakin kautta. Samassa hänen mieleensä välähti ajatus, että salamanisku voisi olla hyvinkin mahdollinen keskellä tällaista myrskyä, ja koska Merise seisoi niin lähellä, äkkiarvaamaton salama voisi vahingoittaa tyttöä siinä sivussa. Puhumattakaan millaisessa kunnossa Symbal itse olisi sen jälkeen, kun hallitsematon luonnonvoimien tuottama sähkövirta ampaisisi hänen lävitseen.

Yrittäessään miettiä ratkaisua omaan ahdinkoonsa Symbal tajusi yllättäen Merisen puhuvan. Hän oli tuskin edes ymmärtänyt nuoren naisen sanoja, mutta pakotti itsensä hetkeksi keskittymään tähän haluamatta vaikuttaa epäkohteliaalta tukalasta olostaan tai mahdollisesta vaarasta huolimatta. Merisen horjahtaessa Symbal otti vaistomaisesti kiinni tytön käsivarresta tukeakseen tätä, mutta päästi kuitenkin siinä samassa irti hennon sähkövirran väräyttäessä hänen selkärankaansa varoittavasti. Lohikäärme perääntyi askeleen päähän Merisestä ja korautti kurkkuaan saadakseen äänensä kuulumaan.
"Anteeksi, pieni hetki." Hampaat yhteen purren lausuttuja vaimeita sanojaan sen tarkemmin selittämättä Symbal putosi maahan polvilleen aivan kuin pahoinvoiva olisi kumartunut oksentamaan, ja upotti sormensa syvälle koskeaan maahan terävästi henkäisten. Väristys kangisti lohikäärmeen ihmismäisen selän kaarelle, kun hän antoi pidätellyn sähkönsä viimein vapautua sormiensa kautta havujen ja lehtien peittämään multaan hänen häntänsä nytkähdellessä tahattomasti helmojen kätköissä. Symbal oli sulkenut silmänsä, mutta saattoi silti kuulla märkien hiustensa rätistessä kipinöistä, jotka saivat lohikäärmeen suomutkin pystyyn. Saatuaan näin viimein tunteidensa luoman jännitystilan purkautumaan Symbal ähkäisi kuuluvasti jääden hetkeksi nojaamaan maata vasten tuettujen käsiensä varaan pää painuneena nauttien lihastensa viimein rentoutuessa. Symbalin olisi tehnyt mieli rojahtaa maahan makaamaan täysin velttona, mutta viimein hän hengähti syvään ja kokosi voimansa noustakseen jälleen seisomaan ja kohdatakseen Merisen ja tämän aiemmat kysymykset.

Hiuksiaan sormiensa välissä sukien lohikäärme oikaisi selkänsä ja pudisti vielä viimeiset kipinät hopeisista suortuvistaan avaten jälleen silmänsä.
"Niin, anteeksi tuosta. Lievästi sanottuna pääsit vain yllättämään minut tuossa äsken. En ole juurikaan tottunut- tuota… öm, koskettamiseen?" Symbal myönsi nolostuneena omasta hämmentävästä käytöksestään sanojaan hakien ja pyyhkäisi kädellään pois muutaman vaatteisiinsa tarttuneen lehden ja risunpätkän. Jos hänen kasvonsa eivät olisi olleet valkeiden suomujen peitossa, olisi Symbal takuuvarmasti punastunut hiusjuuriaan myöten punaiseksi kuin tomaatti. Ainakin hän tunsi ihon suomujensa alla kuumottavan epämiellyttävästi viileästä tuulesta huolimatta.
"Mutta niin, taisit kysyä minulta jotakin. Aivan, asun Konilissa, oikeastaan olen asunut siellä jo yli kaksikymmentä vuotta, ellen lähemmäs kolmeakymmentä. Myönnän toki, ettei se aivan ongelmatonta ole, mutta viihdyn siellä. On minulla tietenkin perhe, joka asuu yhä vuorilla ja tapaan heitä silloin tällöin, varsinkin pikkusiskoani, mutta…" Symbal vaikeni hetkeksi ja laski katseensa mietteliäänä maahan hieroen leukaansa hajamielisenä. Lopulta lohikäärme kuitenkin vain kohautti olkaansa ja katsahti Meriseen hieman hymyillen.
"Vuorilla eläminen on toisinaan varsin yksinäistä. Kai sen pitäisi olla lohikäärmeille varsin luonnollista, mutta jostain syystä koen sen toisinaan ahdistavaksi, kun en kuule pitkiin aikoihin muuta puhetta kuin omat ajatukseni. Ihmisten seurassa asiat ovat toisin. Konilissa on niin paljon väkeä ja siellä tapahtuu jatkuvasti jotakin, etten ehdi edes murehtia tyhjänpäiväisiä asioita." Symbalin silmiin oli syttynyt unelmoiva katse, kun hän vain ajattelikin korukauppaansa ja elämäänsä siellä. Vuorilla saattoi mennä päiviä, viikkoja tai jopa kuukausia ettei mitään tapahtunut, mutta Konilissa jokainen päivä oli kuin yllätyslahja, jonka Symbal sai avata aina uudestaan ja uudestaan. Autuas hymy oli vallannut lohikäärmeen kasvot, kun hän oli hiljentynyt muistelemaan aikaansa tuossa niin tavattoman mielenkiintoisessa kaupungissa.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Symbal kuitenkin havahtui jälleen tähän päivään ja miettimään mitä muuta Merise olikaan häneltä kysynyt. Jo silloin aikaisemmin tytön käyttämä sanavalinta oli saanut Symbalin vaivaantumaan, ja nyt kyetessään jälleen ajattelemaan selkeästi, ei lohikäärme voinut olla purematta huultaan alistuneesti. Hirviö ei ollut sana, josta Symbal olisi pitänyt, mutta siitä huolimatta hän ymmärsi syyn, miksi lohikäärmeitä kuvattiin toisinaan sillä tavoin. Kuitenkin liian jalomielisenä loukkaantumaan Merisen kenties tarkoituksettomasta piikistä Symbal yritti ohittaa mieltään vaivanneen asian pelkällä olankohautuksella ja keskittyä sen sijaan vastaamaan tytön kysymykseen. Itse asiassa nyt tarkemmin miettiessään Symbal huomasi huvittuvansa Merisen ihmetyksen aiheesta.
"Muodonmuuttaja kysyy minulta, osaanko muuttaa muotoni takaisin sellaiseksi, jona olen syntynyt." Symbal vaikeni jälleen päätään pudistaen ja naurahti iloisesti.
"Siis kyllä, osaan minä, vaikkei minua välttämättä nyt aivan niin suureksi voi sanoa joihinkin muihin kaltaisiini verrattuna."

Merise kurtisti kulmiaan kuulessaan äänen, tömähdyksen aivan kuin Symbal olisi rojahtanut maahan. Samalla hän oli kuulevinaan heikkoa rätisevää ääntä, mutta ei ollut varma. Mitä ihmettä... Kauaa ei Merise ehtinyt ihmetellä, kun kuuli taas Symbalin äänen, ja tämän sanat saivat leveän virnistyksen leviämään Merisen kasvoille. Tuollaista vaikutusta ei Merise ollut osannut odottaa, suorastaan suloista. Merisellä ei ollut käynyt mielessäkään, että koskettaminen olisi ollut jotenkin tungettelevaa; etenkin menetettyään näkönsä Merise tunsi tarvetta hankkia tietoa ympäristöstään edes jollain tavalla. Hän kuunteli lohikäärmeen selitystä mietteliäänä. Symbal ei tosiaankaan ollut lähelläkään yleisiä mielikuvia lohikäärmeistä, mutta toisaalta, olihan muodonmuuttajia ja ihmisiäkin ihan joka lähtöön. Osasivat monet ihmisetkin olla varsin hirviömäisiä, mutta ei se tarkoittanut, että he kaikki olisivat olleet sitä.

Symbalin seuraavat sanat kuullessaan Merise mutristi huuliaan muka murjottavaan ilmeeseen. ”No minä en ole tavannut lohikäärmettä koskaan aikaisemmin”, Merise puolustautui. ”Joten en syyttäisi itseäni siitä, että ajatus muodonmuutoksesta suureksi maagiseksi olennoksi kiehtoo minua!” Merise toki ymmärsi lohikäärmeen huvittuneisuuden – olisi Meriseäkin kenties huvittanut, jos joku olisi ihmetellyt, miten ihmeessä hän pystyi muuttumaan varikseksi, sillä Merisen omassa mielessä kyse ei ollut mistään erityiskyvystä vaan aivan luonnollisesta asiasta; olihan varishahmo hänen hahmonsa ihan yhtälailla kuin ihmishahmokin. Silti ajatus siitä, että Symbalin kaltainen herttainen, kohteliaan puhelias olento muuttaisi muotoaan suureksi, vaaralliseksi pedoksi tuntui ihmeelliseltä.

Tämän aiheen pohdiskelu oli onnistunut hetkeksi harhauttamaan Meriseä heidän senhetkisestä tilanteestaan. Hän oli kirottuna ja sokeana keskellä ukkosmyrskyä lohikäärmeeksi osoittautuneen vieraan, maagisen naisen kanssa – ajatus tästä alkoi huvittaa Meriseä, ehkä se johtui väsymyksestä, mutta kaikki oli niin epätodellista, että häntä alkoi naurattaa. Merise etsi Symbalin käden uudelleen käteensä, sillä tunne seisomisesta aivan irrallaan ilman minkäänlaista kontaktia ympäristöön alkoi tuntua epämiellyttävältä. ”Kaikki tämä on todella omituista ja käsittämätöntä… Mutta ehdimme puhua siitä myöhemminkin”, Merise totesi itsekseen. Ei kannattanut ajatella liikaa. Hän silitteli ajatuksissaan vapaalla kädellään Symbalin kämmenselän sileitä suomuja, jotka eivät vieläkään olleet lakanneet kiehtomasta häntä. ”Meidän pitäisi mennä”, hän muistutti. ”Osaathan varmasti reitin Orumiliin?”

//Hieman nyt tökkii, lieneekö kyse matkakuumeesta vai mistä : ) Tosiaan kuten jo mainitsin, lähden huomenna viikoksi Lontooseen ja Englantia kiertelemään, joten olen sen ajan poissa.//

"Niin aivan, olet oikeassa", Symbal hymisi hajamielisenä Meriselle samalla kun katseli tarkkaavaisena, kun tyttö piteli lohikäärmettä kädestä ja silitteli tämän suomuja. Tällä kertaa hän oli tosin osannut varautua, mistä syystä Merisen kosketus ei aiheuttanut kurkkua kuristavaa sähkönpurkausta, vaan enemmänkin pelkän hyrisevän lämmön vatsanpohjaan. Haikeasti hymyillen Symbal puristi lohdutukseksi tytön kättä, ennen kuin vilkaisi mustanpuhuvien myrskypilvien verhoamalle taivaalle.

"Luulisin löytäväni perille. Olen käynyt siellä vain kerran ja siitä on jo aikaa, mutta uskoisin silti osaavani reitin. Tosin juuri nyt en ole aivan varma, missä olemme, mutta jos löydän takaisin aiemmin käyttämälleni polulle, meidän pitäisi olla Orumilissa ennen iltaa", Symbal mietti ääneen samalla, kun tutkaili myrskyävää taivasta. Hän nosti viittansa hupun takaisin likomärkien hiustensa peitoksi ja nykäisi vielä varmuuden vuoksi sen reunan tarpeeksi alas kätkeäkseen kasvonsa varjoihin. Lohikäärme vilkaisi vielä Meriseä huolissaan, sillä hän pelkäsi tämän saavan vielä jonkin kuolemantaudin keskellä tällaista myrskyä.

"Pärjäätkö sinä varmasti? Meillä on jonkin verran kävelemistä edessä, joten sano vain, jos jossakin vaiheessa sinusta tuntuu siltä, että haluaisit levätä", tietämättä mitä muuta enää sanoa Symbal lopulta vai nyökäytti päätään lähinnä itselleen, ennen kuin lähti johdattamaan Meriseä kädestä pitäen metsän halki suuntaan, josta oli aiemmin tullut. Tällä kertaa Symbal ei tosin työntynyt tuuheimpien pensaiden lävitse, vaan kiersi ne suosiolla yrittäen löytää tasaisimman reitin, josta Merisekin selviäisi kompuroimatta maasta esiin työntyviin juuriin ja kohollaan oleviin kiviin. Seuratessaan aiemmin loitsimaansa valoa Symbal oli kenties omaksi onnekseen kulkenut suoraan metsän läpi, joten hän uskoi nyt löytävänsä varsin helposti takaisin polulle.


// Anteeksi laittoman pitkä poissaoloni, mutta kesä meni odottamattoman telttareissun ja vanhempieni vankimökkisaareen jumiin jäämisen takia enemmä tai vähemmän paikoissa, joissa ei ollut nettiyhteyttä, mistä johtuen en päässyt edes ilmoittamaan poissaoloistani. Mutta nyt olen ikävän flunssankin jälkeen taas elävien kirjoissa, joten jos syksy ei tuo tullessaan enää mitään odottamattomia kiireitä, pitäisi minun pystyä jälleen vastailemaan peleihinkin suht normaalisti. Ja anteeksi vielä kerran. Ihan hävettää, kuinka kauan edes uskalsin olla kadoksissa mitään ilmoittamatta.\\

"Luulisin pärjääväni", Merise hymähti kiskoen vapaalla kädellään viittaansa paremmin ympärilleen. Totta puhuen hän tunsi olonsa hyvin väsyneeksi. Hän oli melko voipunut eikä ajatus pitkästä kävelyreissusta tässä ukkosmyrskyssä suuremmin houkutellut, varsinkin kun sokeus vielä entisestäänkin hidastaisi häntä, mutta mitä pikemmin he saapuisivat perille, sen parempi. Toisaalta Merise ei ollut varma, miten hyvä paikka lepäämiseen Orumil olisi, varsinkin ensimmäisellä vierailulla, mutta sillä ei ollut nyt väliä. Hän asteli varovasti Symbalin johdattamana, keskittyen kuuntelemaan tarkasti tämän askeleita ja kaavun kahahduksia ja muita ääniä, joiden avulla hän pystyisi arvioimaan reittiä ja olemaan kompuroimatta. Omituista kylläkin, olemattomat esteet osoittautuivat todellisia vaivalloisemmiksi: tämän tästä Merise horjahti yrittäessään väistää olematonta oksaa, sillä vähän väliä tuntui ihan kuin hänen edessään olisi häälynyt jotakin. Vähitellen Merise kuitenkin oppi luottamaan Symbalin johdatukseen ja vainoharhaiset tuntemukset vähenivät. Ajoittaista kompuroimista lukuunottamatta Merise pääsi etenemään melko sujuvasti, vaikka väsymys alkoi painamaan askelta hieman ja ahdistus siitä ettei päässyt näkemään ympäröivää metsää hermostuttikin häntä.

"Ne kaksi rosvoa joihin törmäsin aiemmin saattavat olla vielä täällä jossain", Merise sanoi Symbalille hetken kuluttua. "Minua ei suuremmin huvittaisi tavata heitä uudestaan-" Merisen puhe katkesi kiljahdukseen, kun jotain lehahti hänen päänsä ylitse. Pian tuttu korahdus sai Merisen kuitenkin rauhoittumaan ja tajuamaan mistä oli kyse. "Säikäytit minut!" Merise sätti varisystäväänsä. "Tämä on Rav", hän esitteli linnun Symbalille. Rav kyyristyi istumaan Merisen olkapäälle ja pudisteli vettä höyhenistään. "Löysit minut, hmm? Päätit tulla ukkosta pakoon?" Merise puheli linnulle.

//Ei se mitään, kyllä nämä vankilakesämökit tiedetään : D Hienoa että saavuit takaisin!//

Alkumatka sujui keskittyneen hiljaisuuden vallitessa Symbalin etsiessä oikeaa reittiä ja kuulostellessa koko ajan takanaan olevan Merisen kulkua ollakseen aina valmis tukemaan horjahtelevaa neitoa tarpeen vaatiessa. Vesisade jatkui yhä tasaisena tuulenpuuskien roiskiessa vettä välillä Symbalin hupun allekin ja matkan jatkuessa hän alkoi tuntea märkien vaatteidensa painon uuvuttavana olkapäillään. Vaikka määränpäänä olikin Orumil, odotti Symbal silti innokkaana matkan loppumista, jotta he pääsisivät sateen suojaan kuivattelemaan vaatteitaan. Ei vesi niinkään haitannut lohikäärmettä, mutta läpimärkien vaatteiden tunkkainen paino alkoi jo tuntua varsin inhottavalta märästä hajusta puhumattakaan.
Symbal oli juuri miettimässä sopivaa loitsua myöhemmin vaatteiden kuivattamista varten, kun Merise toi huolensa esiin aiemmin tapaamistaan rosvoista. Lohikäärme hymisi myöntävästi kuunnellessaan toisen sanoja, jotka yllättäen loppuivatkin kiljaisuun. Symbal pyörähti säikähtäneenä ympäri lähes odottaen hyökkäävien roistojen vyöryvän joka puolelta kimppuun. Hetken hän vain seisoi aloillaan sydän kurkussa hakaten, ennen kuin hän tajusi, ettei kyse ollutkaan mistään sen vakavammasta, kuin Merisen olkapäällä istuvasta pienestä mustasta linnusta, jonka Merise siinä samassa esittelikin ystäväkseen.

Helpottunut huokaus karkasi Symbalin suomuisilta huulilta jännityksen lauettua ja hän hymyili Raville ystävällisesti.
"No, tervehdys sinullekin, Rav. Tällaisella ilmalla sitä mieluiten hakeekin turvaa ystävistään", Symbal totesi ääni täynnä lämpöä ja tarkasteli hetken uteliaana varista, ennen kuin vilkaisi Meriseä hieman kulmiaan kurtistaen.
"Hän kai on pelkkä lintu, vai? Anteeksi, toivottavasti en vain millään tavalla loukannut. En vain ole koskaan oppinut erottamaan muodonmuuttajaa tavallisesta eläimestä", Symbal vilkaisi jälleen Ravia, tosin tällä kertaa aavistus epävarmuutta katseessaan. Variksessa ei näyttänyt olevan mitään epätavallista, mutta Symbal epäili, ettei muodonmuuttajalinnussakaan näyttäisi olevan mitään epätavallista ainakaan hänen silmissään.

Merise naurahti Symbalin anteeksipyytelyille. Jostain syystä toisen naisen taipumus ylenpalttiseen kohteliaisuuteen huvitti häntä entistä enemmän nyt, kun tiesi tämän olevan voimakas maaginen olento. Merise oli tottunut viime aikoina siihen, että ihmiset pyytelivät anteeksi lähinnä silloin, kun pelkäsivät suututtaa jotakuta, joka voisi vahingoittaa heitä. "Ei niitä oikeastaan voikaan erottaa. Paitsi ehkä käytöksestä, mutta lähinnä vain toinen eläin voi huomata eron. Ihmiset eivät yleensä osaa kiinnittää huomiota toisten eläinten käyttäytymiseen kovin tarkasti", Merise selitti. "Ja Rav on kyllä 'pelkkä' lintu kuten ilmaisit", hän lisäsi hymyillen.

Merise yritti kohentaa läpimärkää viittaansa, jottei se tarkertuisi hänen ihoonsa niin epämiellyttävästi. Rav räpytteli siipiään ärtyneesti yrittäessään pysyä tasapainossa Merisen liikahtelevan viitan verhoamalla hartialla. Pian Merise kuitenkin luovutti yrityksensä, sillä tässä sateessa oli turha yrittää saada oloaan yhtään mukavammaksi. "Onko Orumiliin vielä kovin pitkä matka? Missä vaiheessa suunnilleen olemme?" hän tiedusteli. Märät vaatteet olivat alkaneet painaa ja hän tunsi isensä jo kovin väsyneeksi. Polussakin tuntui olevan yhä enemmän kompurointia aiheuttavia muhkuroita, tai sitten hän ei enää vain jaksanut nostella jalkojaan tarpeeksi. Merise tukeutui Symbaliin hieman enemmän heidän jatkaessaan matkaansa, yltyvän sateen ja taustalla murahtelevan ukkosen äänten kuuluessa kaikkialla heidän ympärillään.

//Tuli muuten tässä mieleeni, koska pelimme sijoittuu myrskykaudelle, ja nyt on meneillään pakkaskausi, ja vuosi alkaa pakkaskauden alusta, niin pelimme sijoittuu siis vuoden 522 myrskykaudelle? Siis ennen tämänhetkisen vuoden vaihtumista?//

//Sivuhuomautus: Tämä peli alkoi ennen uudistusta, joten pelin ajoitus menee pakostakin hiukan sekavaksi varsinkin, kun osa peliin vaikuttavista maailmankin tiedoista on jo muutettu. Jos siis haluatte laskea pelin mukaan pelattuna, niin se sijoittuisi juurikin vuoden 522 myrskykaudelle, eli nykyistä kautta "edeltävälle" kaudelle, ainakin sikäli kun itse osaan asiaa ajatella. Minua ei tosin tarvitse uskoa, jos saatte paremmankin idean. ^^//